Miehuutta, rohkeutta ja karskeja miehiä (1922)

Niin siinä siis loppujen lopuksi kävi, että vuoden 1921 Meripojan elämää oli Harold Lloydin lippu maailmanmaineeseen. Samalla kyseessä oli tekijänsä ensimmäinen kokeilu pitkän elokuvan parissa, vaikkakin tässä vaiheessa vielä tunnetusti osittain vahingossa. Lloyd päätti menestyksestään huolimatta jatkaa vielä uraansa lyhyempien komedioiden parissa, kunnes historia päättikin toistaa jälleen huvittavasti itseään: piskuiseksi välipalaksi kaavailtu Miehuutta, rohkeutta ja karskeja miehiä venähtikin vahingossa täysiin mittoihin, räjäytti pankin ja teki pääosanäyttelijästään entistäkin suuremman nimen. Tällä kertaa Lloyd myös ymmärsi jatkossa keskittyä suosiolla kunnianhimoisempien pitempien produktioiden tuottamiseen.

Kaikkein yllätyksellisimpänä saattaa tulla tieto, ettei Lloydin elokuvasta todellisuudessa alkujaan suunniteltu komediaa laisinkaan. Näihin aikoihin Hollywoodin johtavat koomikot olivat jo Charles Chaplinin vanavedessä siirtyneet kokeilemaan erilaisten dramatisointikeinojen parissa, eikä Lloyd halunnut jäädä muodista jälkeen. Alkuperäisversioon tyytymätön koomikko päätyi kuitenkin lopulta lisäämään valmiiseen tuotokseensa ylimääräisiä humoristisempia kohtauksia, ja lopputuloksena syntyi miehen itsensä suosikki omasta filmografiastaan.

Tällä kertaa koomikkomestari esittää pikkuisessa maalaiskyläsessä asuvaa, käytännössä jokaiselta vastaantulijalta kuonoonsa saavaa rassukkaa. Nuoren miehen rakas isoäiti tietää kuitenkin kertoa tälle vähintään yhtä hintelän ja onnettoman ukkovainaansa nuoruusvuosien seikkailuista sisällissodan kaaoksessa. Piankos tämän jäämistöstä löytyykin sopivasti vanhan mustalaismuorin antama onnea tuottava taika-amuletti, jolla kaikki pelot poistuvat miesten mielistä ja ongelmaan kuin ongelmaan löytyy aina joka suhteessa kätevä ratkaisu. Lopussa tietysti nähdään myös varsin perinteinen hyvän mielen twisti, joka taisi löytyä jokaisesta vähänkään samaa aihetta sivuavasta tuotoksesta jo omana aikanaankin.

Miehuutta, rohkeutta ja karskeja miehiä on hauska, hauska elokuva. Varsinaisen tarinan lievästä kliseisyydestä huolimatta vakavamman draaman ja perinteisen slapstick-komedian moniulotteisempi yhdistelmä toimii kuin häkä, ja parhaimmillaan Lloydin tarkoituksellisen venytettyä irvailua saa nauraa vedet silmissä. Erityisen hauska on kohtaus, jossa nuijan kanssa valmiiseen lyöntiasentoon jämähtänyt rikollinen odottaa oven takana Lloydin astuvan sisään vain huomatakseen tämän pysähtyvän ja kääntyvän yhä uudelleen takaisin ulos. Lopulta minuuttikausien puliveivaamisen jälkeen Lloyd kävelee sisään takaovesta ja pujottaa käsiraudat rikollisen valmiiksi päänsä yläpuolella oleviin käsiin.

Tämän viihdepaukun perusteella ei oikeasti ole laisinkaan vaikea ymmärtää, miksi tätä teosta yleensä pidetään Lloydin varsinaisena pitkänä debyyttinä. Meripojan elämää oli vielä ”ihan hyvä” komedia, mutta tällä kertaa likimain kaikki mahdollinen on hiottu vieläkin timanttisemmalle tasolle: Miehuutta, rohkeutta ja karskeja miehiä tuntuu pitkänä hupailuna niin valmiilta ja loppuun asti mietityltä, ettei koko jutun millään näin jälkikäteen uskoisi syntyneen tyylipuhtaana vahinkona.


Arvio: 4/5


A GRANDMA'S BOY, 1922 USA
Ohjaus: Fred C. Newmeyer
Käsikirjoitus: Hal Roach, Harold Lloyd, Jean C. Havez, Sam Taylor
Näyttelijät: Anna Townsend, Charles Stevenson, Dick Sutherland, Harold Lloyd, Mildred Davis, Noah Young