Notre Damen kellonsoittaja (1923)

Victor Hugon Pariisin Notre Damesta puhuttaessa itselleni tulee päällimmäisenä mieleen se Disneyn 90-luvulla tuottama animoitu filmatisointi, joka ilmestyessään oman muistikuvani mukaan julistettiin suoralta kädeltä suunnilleen maailman parhaaksi elokuvaksi koskaan. Hype ei ehkä aivan ole kestänyt yhtä hyvin aikaa kuin itse spektaakkeli teknisenä taidonnäytteenä, omissa kirjoissani jopa kaikista puutteistaankin huolimatta aiheensa parhaana filmatisointina – ja ainakin tämän Lon Chaneyn tähdittämän klassisen mykkäversion sekä muuan kauan sitten unohdetun televisiosarjan ohella myös toistaiseksi ainut näkemäni.

Vuoden 1923 klassikko oli ennen kaikkea päätähtensä sitkeyden ja päättäväisyyden suurin aikaansaannos. Chaney oli jo vuosikausia pitänyt hallussaan Hugon teoksen kuvausoikeuksia, ja oli aikalaislähteiden mukaan valmis jopa muuttamaan Eurooppaan ja perustamaan oman tuotantoyhtiönsä vain saadakseen kaavailemansa suurproduktion toteutettua. Lopulta Carl Laemmlen rautaisella kädellä johtama Universal päätti ottaa Chaneyn siipiensä suojiin ja tarjota tälle käytettäväkseen koko joukon studion parhaita osaajia tuottajamoguli Irving Thalbergista lähtien – eräässä vaiheessa ohjaajaksi suunniteltiin jopa itseään Eric von Stroheimia, mutta mies oli jo ehtinyt vaihtaa maisemaa ennen tuotantoprosessin aloittamista.

Koska tarina on jo niin tuttu muodossa kun muodossa, lienee turha enää tässä vaiheessa mennä kovinkaan syvällisyyksiin. Myöhäiseen keskiaikaan sijoittuvan tarinan päähenkilö Quasimodo (Lon Chaney) on muotopuoli kellonsoittaja Notre Damen katedraalissa, Esmeralda on kaunis mustalainen, johon tämä rakastuu ja Jehan arkkidiakoni Frollon (!) paha veli, joka tavoittelee elämässään jotain aivan muuta kuin vain hengellisiä ansioita. Eletään levottomuuksien ja väkivallan aikaa, kuningas hallitsee maataan rautaisella otteella ja kansan syvissä riveissä kytee kapinahenki sortajiaan vastaan. Lopussa luonnollisesti nähdään yksi mykän ajan näyttävimmistä massakohtaus-kliimakseista.

Universalin mykkää spektaakkelia katsoessa kannattaa huomioida, ettei siitä ole säilynyt meidän päiviimme alkuperäisiä yksilöitä vaan ainoastaan vuokra- ja kotikäyttöön tarkoitettuja huonolaatuisia filmikopiota, joten kuvanlaatu ei välttämättä ole erikseen restauroimattomissa versioissa kovinkaan ihmeellinen. Koska Notre Damen kellonsoittaja on vielä nykyisin tekijänoikeuksista vapaata riistaa, sopii monenkarvaisten julkaisujen suhteen olla enemmän kuin tarkkana äärimmäisistä laatueroista johtuen.

Kaikkia – tai ainakin useimpia – julkaisuja katsoessa tullee kuitenkin selväksi, että puhtaana viihteenä Notre Damen kellonsoittaja on melkoisen pölyttynyttä settiä, joka muutaman ihan vauhdikkaan kohtauksen välillä tuntuu matelevan etanavauhtia eteenpäin heikkojen ja mielenkiinnottomien henkilöhahmojen seurustellessa tylsästi keskenään milloin kadulla, milloin kuppilassa. Jos elokuvan ulkoiset puitteet eivät olisi niin hengästyttävän komeaa jälkeä, näitä väsähtäneempiä kohtauksia mieluummin kelaisi järjestään eteenpäin pikakelauksella.

Komeiden lavasteiden ja joukkokohtausten ohella ainut varsinaisesti aikaa kestänyt aspekti tässä teoksessa on Lon Chaneyn itsensä suoritus: Quasimodon groteski maskeeraus oli ilmestymisaikaan lajissaan radikaaleinta ja taidokkainta jälkeä, jota yleisö oli Chaneylta tottunut näkemään. Tiettävästi päätähti meni työskentelyssään niinkin pitkälle, että haastatteli oikeasti vammaisia ja invalideja saadakseen mahdollisimman yksityiskohtaisen kuvan roolin fyysisistä vaatimuksista. Kova työ myös kannatti, sillä lopputuloksesta kuoriutui aikansa suurimpia menestystarinoita ja Chaneystä tuli viimeistään sen myötä tunnustettu maskeerausmestari ja yksi vuosikymmenen suurimmista Hollywood-tähdistä.

Vertailussa jo aiemmin mainittuun Disneyn filmatisointiin Chaneyn tähdittämä näkemys luonnollisesti häviää Quasimodoaan lukuun ottamatta lähes jokaisella osa-alueella. Tässä tapauksessa kahden vertailu ei kuitenkaan ole kovinkaan mielekästä, sillä Disneyn nimimiehet selvästi ottivat tästä mallia ja korjailivat Universalin tekijöiden pahimpia kömmähdyksiä, minkä taisivat. Kun vielä ottaa huomioon, että Hugon eeppinen tarina sopii ainakin omasta mielestäni paremmin juurikin animaatioon, ei tarvitse kahta kertaa miettiä, miksi satun pitämään juuri Disneyn filmatisoinnista yli kaiken.


Arvio: 2.5/5


THE HUNCHBACK OF NOTRE DAME, 1923 USA
Ohjaus: Wallace Worsley
Käsikirjoitus: Edward T. Lowe Jr.
Näyttelijät: Brandon Hurst, Ernest Torrence, Lon Chaney, Nigel De Brulier, Norman Kerry, Patsy Ruth Miller