Nauruihminen (1928)

Muinaisina aikoina rikas aristokraatti kieltäytyi suutelemasta mielivaltaisen kuninkaansa kättä ja sai siten surmansa mestauslavalla. Isänsä osoittaman julkeuden vuoksi tämän pojan kasvot leikeltiin ikuiseen virneeseen ”nauramaan ainiaaksi isänsä hölmöydelle” ja hylättiin yksin lumisateeseen kuolemaan. Vuosia myöhemmin pojasta on kasvanut nauruihmisenä tunnettu kiertelevän seurueen vetonaula ja koko valtakunnan rakastettu pelle, jonka sydän sykkii vain kauniille sokealle immelle, jonka tämä lapsena pelasti lumisateesta. Kuninkaallinen sääty kuitenkin saa selville totuuden miehen verenperinnöstä, mikä lopulta ajaa nauruihmisen kohtamaan menneisyytensä ja todellisen itsensä.

Paul Lenin Nauruihminen on mitä luontevinta jatkoa koko Universalin tähänastisen vuosikymmenen kehitykselle kohti kauhuelokuvan kukoistuskautta. Tällä kertaa Carl Laemmle taustajoukkoineen pyrki yhdistelemään Keskiyöllä-elokuvassa nähtyä amerikkalais-saksalaista ekspressionismia eeppiseen historialliseen draamaan, ja lopputulos on jälleen mitä herkullisinta silmäniloa: visuaalinen tarinankerronta sulavasti kokonaisuutta palvelevine kuvakulmineen ja kamera-ajoineen on jo tässä vaiheessa hiottu likimain niin täydellisyyteensä kuin loppuaikojen valtavirran mykkäelokuvissa suinkaan päästiin. Itselleni Gilbert Warrentonin kuvaus yhdistettynä Lenin hienostuneeseen kerrontatyyliin toivat jo tässä vaiheessa erityisen voimakkaasti mieleen 30-luvun jälkimmäisen puolikkaan prameammat Hollywood-tuotokset, kuten Frankensteinin pojan.

Muistan lukeneeni Victor Hugon alkuperäisteoksen joskus vuoden 2012 tietämillä työskennellessäni paikallisessa kirjastossa. Opus on jäänyt mieleeni erityisesti paitsi sen klassikkostatukseen nähden erittäin vaikeasta saatavuudesta, mutta myös käsiini saaman yksilön kunnosta, jonka puolesta kyseessä olisi hyvinkin voinut olla vaikka Temppeliritarien muinaisista kätköistä kaivettu kallisarvoinen pergamentti jonkin elämää suuremman pyhäinjäännöksen sijainnista. Itse tiiliskivimäinen kirjahan oli melkoisen pitkäveteinen ja paasaava etenkin jälkimmäisen puolikkaan osalta, joten en varsinaisesti ihmettelekään, miksi olin jo ehtinyt koko jutun pyyhkimään näinkin täydellisesti mielestäni.

Palatakseni kuitenkin Lenin filmatisointiin, mielestäni se kärsii jopa liiankin pikkutarkasta uskollisuudesta alkuperäisteosta kohtaan, sillä varsin tapahtumaköyhä melodramaattinen juoni ei suoranaisesti tarjoa mitään järin mielenkiintoista sähäkkää alkua ja turhankin pitkään itseään odottamaan antavaa kliimaksia lukuun ottamatta. Tyypillisestihän Nauruihmistä on ollut tapana luokitella eri lähteissä puhtaaksi kauhuelokuvaksi, mutta tiettyä kontekstiaan, myöhemmille teoksille antamia suoria vaikutteita sekä historiallista tienhaara-asemaansa lukuun ottamatta siinä ei oikeasti ole mitään järin pelottavaa tai kauhisteltavaa päähenkilön irvokasta irvistystä lukuun ottamatta.

Mikään ihan vähäinen ei Nauruihmisen perintö suinkaan ole: Universalin tuottaman aikansa megaelokuvan lavasteita oli rakentamassa samainen Charles D. Hallin johtama ydinjoukko, joka vastasi myös studion 30-luvun kauhuklassikoiden julkisivusta. Conrad Veldtin maskeerauksen toteutti vastaavasti muuan Jack Pierce, joka tunnetaan paremmin mestarina klassisen Universalin Frankensteinin legendaarisen ulkoasun takaa. Irvistelevä Conrad Veidt itsessään toimi suorana esikuvana Batmanin Jokerille – niinkin suorana, että kyseessä voisi yhtä hyvin olla suora plagiaatti.

Valitettavasti historiallinen merkitys tai innovatiivisuus ei vain riitä tekemään elokuvasta mestariteosta.


Arvio: 4/5


THE WHO LAUGHS, 1928 USA
Ohjaus: Paul Leni
Käsikirjoitus: J. Grubb Alexander, Victor Hugo
Näyttelijät: Brandon Hurst, Cesare Gravina, Conrad Veidt, Julius Molnar Jr., Mary Philbin, Olga Baclanova