Tulipunainen kirjain (1926)

Tämän elokuvan tekoaikaan ruotsalaisilla tekijämiehillä ja pian myös naisilla oli jo tukeva jalansija Hollywoodin viihdemaailman kiemuroissa, eikä siten kai ihme olekaan, että Lillian Gish siirryttyään MGM:n leipiin halusikin länsinaapurimme parhaat saatavilla olevat voimat mukaan suunnittelemaansa filmatisointiin Nathaniel Hawthornen amerikkalaisesta klassikkoromaanista. Ohjaajan itsensä lisäksi tämä tiesi myös Lars Hansonin päätymistä tämän vastanäyttelijäksi, mutta henkisenä vahvistuksena kuvauspaikalla tiedetään viihtyneen myös itsensä Greta Garbon, joka näihin aikoihin poti voimakasta koti-ikävää ja hakeutui siksi maanmiestensä seuraan vaihtamaan kuulumisia omalla äidinkielellään.

Tulipunainen kirjain itse on kuitenkin kertomus rakkaudesta ja sieluntuskasta uskonkiihkoisessa puritaanisessa uudisasukasyhteisössä Uudessa-Englannissa 1600-luvun Amerikassa. Gishin esittämä nuori nainen on saanut lapsen avioliittonsa ulkopuolisesta salasuhteesta ja joutuu siksi kantamaan syntinsä näkyvänä merkkinä suurta tulipunaista A-kirjainta rinnassaan. Todellisuudessa nainen on rakastunut paikalliseen saarnaajaan, mutta kaksikko ei olosuhteiden vuoksi voi lohduttaa ja tukea toisiaan paljastamatta totuutta suhteestaan. Myöhemmin tilanne mutkistuu entisestään kadoksissa olleen aviomiehen palattua takaisin vain todetakseen vaimonsa langenneen toiselle.

Kuulostan nyt varmaan todella mielikuvituksettomalta, mutta Tulipunainen kirjain yllätti itseni kerrankin erittäin positiivisesti: toisin sanoen pidin siitä todella paljon, mutta pienin varauksin. Luin jostain, että tämän tekoaikaan Gishin äiti sai sydänkohtauksen ja kuvaukset jouduttiin siksi suorittamaan valmiiksi poikkeuksellisen nopealla aikataululla, jotta näyttelijätär pääsisi näkemään kuolemaa tekevää äitiään. Tulipalokiirettä ei varsinaisesti huomaa mistään, vaan Sjöströmin kerronta on vähintään yhtä hallittua kuin parhaimmillaan on jo totuttu näkemään, kamera-ajoja tykitetään etenkin alussa yllättävänkin kanssa ja ylipäänsä raakaa tunnetta riittää alusta asti laidasta laitaan, Gishin itsensä herttaista olemusta ja erinomaisia näyttelijäntaitoja tietenkään unohtamatta tai väheksymättä.

Katsomassani kopiossa on kuitenkin muutama yleisluontoinen ja erityinen ongelma, joista ei pääse yli sitten millään. Kuvanlaatu esimerkiksi heitteli otosten välillä rajusti teräväpiirtotasoisen ja videokasettilaatuisen välillä, mikä muodossa kuin muodossa varsin tyyriissä julkaisussa on mielestäni täysin anteeksiantamatonta. Varsinaisista elokuvateknisistä puolista taas tulkoon mainituksi Hansonin toisinaan hapuilevan näyttelyn ohella tekijöiden kummallinen päätös lisätä erinomaistakin erinomaisempaan alkuperäistarinaan todella pahasti muusta vakavahkosta kokonaisuudesta erottuva ylimääräinen koominen sivuhahmo tunnelmaa keventämään. Kyseessä on selkeä kauneusvirhe.

Tulipunainen kirjain ei välttämättä ole tyylipuhdas ruotsalainen tuotos, mutta se tuntuu sekä maistuu henkeen ja vereen juurikin sellaiselta; jokainen vanhoja pohjoismaalaisia klassikoita nautiskellut tunnistaa tyylin ja tunnelman helposti. Kyseisten leffojen suurena ihailijana en voi näin ollen muuta kuin pitää tästäkin teoksesta enemmän kuin laki sallii. Victor Sjöström oli yksi mykän ajan lahjakkaimmista ohjaajista, mutta yhdistettynä Lillian Gishin karismaan ja viehättävään persoonaan kokonaisuus ei muuta voisi ollakaan kuin lähes kiitettävää mykän elokuvan taikaa.


Arvio: 4/5


THE SCARLET LETTER, 1926 USA
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Frances Marion
Näyttelijät: Karl Dane, Lars Hanson, Lillian Gish, William H. Tooker