Blastfighter (1984)

Vanhaan hyvään aikaan ennen mahdottomia tekijänoikeusmafioita sun muita oli täysin normaalia, että jokaista vähänkään isompaa Hollywood-blockbusteria seurasi tusinoittain erilaisia jäljittelijöitä ratsastamaan esikuvansa viitoittamilla laduilla – yleensä unohtuen vain muutamissa viikoissa tai kuukausissa omaan mitäänsanomattomuuteensa. Parhaimmillaankin näitä hölmöjä muinaisvuosien hupitekeleitä muistellaan jälkikäteen lähinnä huumorimielessä internetin sarkastisissa leffakommentaareissa ja tippa linssissä genreharrastajien kaljailloissa.

Lamberto ”Marion poika” Bavan Blastfighter erottuu kuitenkin edellisestä olemalla harvoja oikeasti yhä nautittavia ja viihdyttäviä lähes suoria hiilipaperikopioita valovuosia tunnetummista ison rahan teoksista, pääosin Syltty Stallonen ensimmäisestä Rambosta eli Taistelijasta. Vietnamin sodan veteraanin sijaan italoversiossa kotiin metsäiseen peräjunttilaan vain palaakin vankilassa pienen ikänsä istunut viiksivallu ja ex-poliisi, joka tuli ammoin surmanneeksi pahan miehen vailla armon häivääkään. Kotopuolessa vastassa kuitenkin odottaa kokonainen lauma ilkeitä ja karvaisia punaniskoja, jotka kiduttavat huvikseen eläimiä sekä tappavat sympaattisen karvaturvan tyttärenkin välipalaksi. Tämä jos mikä tietää sotaa, ja piankos koko pahuksen junttila muuttuukin täydelliseksi taistelutantereeksi sankarin mäjäyttäessä pahoja miehiä taivaan tuuliin kuolemaa solkenaan sylkevällä superpyssyllään.

Yhtään valehtelematta Blastfighter kykenee omissa kirjoissani kilpailemaan silkassa viihdearvossa jopa kivenkovan esikuvansa kanssa, vaikka Syltyn ihmisjahtiklassikosta luonnollisesti hiuksenhienosti jälkeen jääkin. Lamberto Bavan näkemyksen ehdoton vahvuus on sen lievästi sanottuna sopivan äärimmäinen ja äkkiväärältä tuntuva toteutus, lähtien vaikkapa musiikkiraidoista, jotka vaihtelevat rennon kasarihenkisen tanssimusiikin, ylidramaattisen vinkuilun ja hölmistyttävän iloisen kantrin välillä tunnelman heitellessä samalla parhaimmillaan niin rajuin vedoin, että päädyin välistä kelaamaan jo takaisinkin vain tarkistaakseni, menetinkö epähuomiossa jotain olennaista. Edellinen on siis viihdemielessä vain harmittoman positiivinen juttu, mikä ynnättynä korostetun yksipuolisen superpahoihin pahiksiin saa koko jutun tuntumaan lähinnä ihastuttavan aivottomalta viihdemäiskeeltä.

Mäiskeestä puheen ollen: Blastfighterissa on sitä paljon – ja jälki on parhaimmillaan komeaa, suorastaan ihanan yliampuvaa räimettä ja paukuttelua yhdestä osumasta räjähtävine autoineen ja helikoptereineen päivineen. Ainut harmistuksen aihe vain on, että todellinen toiminta antaa odottaa itseään aivan loppuun asti, jolloin yllättävänkin karismaattinen äksönjyrä Michael Sipkow saa vihdoin tarpeekseen silmille hyppivistä sopuleista, kaivaa esiin superhaulikkonsa ja alkaa panna lihaa tummumaan oikein urakalla. Yhdessä kohtaa sankarin jakaessa omaa oikeuttaan kokonaisia ihmisiä räjähtelee kerralla tuhannen kappaleiksi takaperäkylän kavalan miesväestön muuttuessa yksi kerrallaan kulkupeleineen suolatuksi tölkkijauhelihaksi. Ei tähän eläin pysty!

Blastfighter on pienen budjetin italialaiseksi plagiaatiksi poikkeuksellisen tiukkaa tekoa, sellaista aitoa vanhan hyvän ajan kursailematonta viihderoskaa, jota kehtaa suositella hyvin mielin jokaiselle kultakauden nihilistisempien toimintarainojen ystäville – etenkin jos vähän nuhjuisemmat tuotantoarvot ja omaperäisyyden puute eivät hurmeista katselunautintoa liiemmin tapaa häiritä. Blastfighterissa on ehdottoman kulttihelmen henkeä, ainesta toimintafanien kosteiden leffailtojen kestosuosikiksi.


Arvio: 4/5


BLASTFIGHTER, 1984 Italia, Ranska
Ohjaus: Lamberto Bava
Käsikirjoitus: Dardano Sacchetti, Lamberto Bava, Luca De Rita, Massimo De Rita, Morando Morandini Jr.
Näyttelijät: Carl Savage, Elizabeth Forbes, George Eastman, George Williams, Giancarlo Prati, Massimo Vanni, Michael Sopkiw, Michele Soavi, Ottaviano Dell'Acqua, Stefano Mingardo, Valentina Forte