Dolls (2002)

Takeshi Kitano on näin myöhäisellä kansainvälisemmällä näyttelijänurallaan tullut tunnetuksi erilaisten gangsterileffojen erikoismiehenä, mutta maestrolta löytyy filmografiastaan myös muutama vieläkin kunnianhimoisempaan ilmaisuun pyrkivä kokeellisempi tuotos, joista Dolls saattaa hyvinkin olla maestron eniten mielipiteitä jakavia ohjaustöitä. Vaikka tälläkin kertaa häviävän pienen välähdyksen verran väkivaltaa ja gangstereita Beatin jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tyyliin nähdäänkin, on kyseessä pohjimmiltaan romanttinen taide-elokuva.

Mikäli Dollsin nimi kuulostaa ensi alkuun vähän hämmentävältä, paljastuu sen merkitys heti bunraku-nukketeatteriin sijoittuvan prologin alettua. Kitano onkin omien sanojensa mukaan tarkoittanut kolmesta lyöhästi toisiinsa liittyvästä pienestä rakkaustarinasta koostuvan elokuvansa eräänlaiseksi oikeilla näyttelijöillä toteutetuksi klassiseksi japanilaiseksi nukketeatteriksi. Vanhan ajan romantiikan henkeä huokuvien kertomusten näkyvä tyylittely ja symbolisuus kumpuavatkin siksi juuri samalta suunnalta, eikä niitä pidäkään ottaa sellaisinaan turhan kirjaimellisesti.

Ensimmäinen tarinoista kertoo nuoresta miehestä, jonka vanhemmat painostavat hylkäämään tulevan vaimonsa alttarille rikkaamman naisen puolesta. Hylätty tyttöystävä päätyy koettamaan itsemurhaa, onnistuen vain vammauttamaan itsensä henkisesti pikkulapsen tasolle. Kaksikko päätyykin lopulta karkaamaan yhdessä toisiinsa sidottuina läpi vuodenaikojen jatkuvalle aistilliselle road tripille, jonka vaiheissa näiden tiet sivuavat nuoruuden ensirakkautensa jälleennäkemiseen valmistautuvaan entiseen rikollispomoon sekä mieheen, joka on ennemmin valmis sokeuttamaan itsensä kuin näkemään elämänsä suurimman kauneuden lakaistuvan ja kuolevan.

Löyhän juonikuvauksen ei kannata antaa laisinkaan hämätä itseään, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään sokerilitkuissa uitettu Hollywood-melodraama vaan Kitanon itämaiseen rakkauteen kuuluu olennaisena osana myös surumielisyys, kärsimys ja kuolema. Maestron herkemmissäkään visioissa rakkaus yksin ei takaa onnellisia loppuja eikä mikään taikavoima välttämättä lopulta pelasta väistämättömästi tuhoon tuomittuja rakastavaisia karulta kohtaloltaan. Elämän pieniä kauniita hetkiä ei suotta sentimentalisoida sen enempää kuin onnettomampia kauhistellakaan. Loppujen lopuksi kärsimyskin voi olla kaunista omalla tavallaan.

Dolls onkin jälleen niitä harvoja elokuvia, jotka pystyvät koskettamaan kaikkia kuviteltavissa olevia ihmismielen keskenään ristiriitaisiakin tuntemuksia menemättä taiteilussaan jo vallan överiyden puolelle. Kitanon loistavan käsikirjoituksen ja ohjauksen ohella suurin kiitos siitä menee Joe Hisaishin takuuhienolle soundtrackille sekä Katsumi Yanagishiman erityisen näyttävälle kuvaukselle. Kenen tahansa muun käsissä kyseessä voisi olla omaan mahdottomuuteensa nopeasti sortuva sillisalaatti, mutta Kitano tiimeineen on onnistunut kiteyttämään materiaalistaan kokoon vain jälleen yhden timantin.



Arvio: 5/5



DORUZU, 2002 Japani
Ohjaus: Takeshi Kitano
Käsikirjoitus: Takeshi Kitano
Näyttelijät: Chieko Matsubara, Hidetoshi Nishijima, Miho Kanno, Tatsuya Mihashi, Tsutomu Takeshige