Pale Flower (1964)

Kas vain, löysinpäs sittenkin vielä tälle illalle aikaa myös toiselle yakuzaleffalle. Masahiro Shinodan näkemys aiheesta ei voisikaan periaatteessa erota juuri yhtään enempää Kinji Fukasakun armottoman rankasta väkivaltaeepoksesta. Edellisestä poiketen Shinoda onkin selvästi hakenut innoitusta klassisista länsimaisista film noir -pätkistä ja erityisesti Jean-Pierre Melvillen kaltaisilta ranskalaisen uuden aallon kovilta nimimiehiltä. Pale Flower ei kuitenkaan omasta mielestäni ole täysin tyylipuhdasta film noiria, ainoastaan siitä ammentavaa hämyistä ja monitasoista japanilaista taiderikoshybridiä, jolle tuskin täysin kuvaavaa termiä meikäläisestä sanastosta varsinaisesti löytyykään. Edellisen kryptisen virkkeen todellisen sisällönkin ymmärtää vain katsomalla ja näkemällä Shinodan rikosdraaman omin silmin.

Shinodan mystisen noirmaisen rikostaidehybridielämyksen päähenkilö on vankilasta vapautuva misantrooppisen kyyninen ja iloton yakuzan palkkatappaja Muraki (Ryô Ikebe), joka pitkän kakun istuttuaan ajautuu välittömästi takaisin mukaan laittomiin uhkapelirinkeihin ja järjestäytyneen rikollisuuden piireihin. Niissä toimissaan mies sattuu iskemään silmänsä salaperäiseen vaarallisesta elämästä innoituksensa saavaan nuoreen naiseen, joka saa kivikovan gangsterin kylmän ulkokuoren vähitellen murtumaan. Tarkoitustaan ja paikkaansa aivokuolleiden elukoiden täyttämästä maailmasta hakevan itsetuhoisen kaksikon kohtalo on kuitenkin sinetöity jo lähtökuopissa.

Kaikkein kiehtovin hahmo koko elokuvassa on Saekona tunnettu mystinen nuori nainen, jonka viattomat kasvot herättävät Murakin tavoin katsojan kiinnostuksen jo alussa, mutta jonka todellista henkilöllisyyttä ei lopulta koskaan täysin paljasteta sen enempää päähenkilölle kuin yleisöllekään. Oikealla nimellä ei loppujen olekaan merkitystä, ainoastaan yhteisellä ajalla, jonka päähenkilö sai viettää tämän kanssa. Tappamisesta sekä loputtomien uhkapelien suomasta jännityksestä ilon ja hurmoksen elämäänsä saavalle tarpeettomalle miehelle mystinen nainen on kasvottomana muistonakin lopullista suurta totuutta arvokkaampi, mutta samalla sitä surullisempi ja synkempi seuralainen. Mitä tahansa vaaraa etsivä duo päätyykään lopulta tekemään, en tässä paljasta, mutta kliimaksina on luvassa koko elokuvan upein yksittäinen kohtaus.

En olekaan hetkeen nähnyt yhtä tyylikästä elokuvaa kuin Pale Flower. Jälleen: tämän asian voi ymmärtää täysin vain katsomalla ja näkemällä sen omin silmin. Shinodan synkkä maailma on kuin rakennettu erilaisista maahan poljettua ihmiselämää peittävistä varjoista ja loputtomasta pimeydestä, jonka mieltä humalluttavaa vaikutusta taustalla kuultava hypnoottisen tunnelmallinen äänimaailma sekä Toru Takemitsun musiikki vielä entisestään voimistavat. Shinodan mustavalkoisilla kontrasteilla herkuttelevia tyylikikkoja on pahuksen vaikea selittää tämän yksityiskohtaisemmin auki, sillä en saa väkisinkaan palautettua mitään täysin vastaavaa mieleeni. Kuvittele vaikka M - kaupunki etsii murhaajaa yhdistettynä Slnko v sietin rikkaaseen taustahälyyn, heitä vielä sekaan vähän klassisia romanttisia noir- ja rikosleffoja ja olet aika lähellä Shinodan visiota.

Masahiro Shinodan Pale Flower on pahuksenmoisen tyylitajuinen taidenoir-pläjäys sekä ehdottoman pessimistinen ja nihilistisen kolea elämys, joka kannattaa kokea, jos vain koskaan mahdollisuuden saa. Sikäli kun olen ymmärtänyt, ohjaajalla on filmografiassaan muutama kotimaassaan vieläkin menestyneempi ja arvostetumpi perinteiseen draamaan painottuva teos, mutta näistä Pale Flower lienee ainoana löytänyt kulttiyleisönsä myös lännessä Roger Ebertin kaltaisten nimekkäiden ihailijoiden antaman lisänosteen ansiosta. Ehkä tulen arvostelleeksi myöhemmin myös muita Shinodan ohjaustöitä, mutta aika näyttää...


Arvio: 4.5/5


KAWAITA HANA, 1964 Japani
Ohjaus: Masahiro Shinoda
Käsikirjoitus: Masahiro Shinoda, Masaru Baba, Shintarô Ishihara
Näyttelijät: Chisako Hara, Eijirô Tôno, Mariko Kaga, Ryo Ikebe, Seiji Miyaguchi, Takashi Fujiki