Yö satamassa (1928)

Romuluinen Bill Roberts lapioi työkseen hiiliä New Yorkin satamaan yöksi saapuvassa höyrylaivassa. Viettäessään iltaa sataman kupeessa Bill tulee pelastaneeksi nuoren naisen hukkumasta. Paljastuu, että nuori nainen oli köyhä ilotyttö, joka ei todellisuudessa omista edes yllään olevia vaatteita. Vanha merikarhu tutustuu iltaa myöden tyttöön lähemmin ja loppujen lopuksi vie naisen jo juovuspäissään vihillekin. Lopulta yö kuitenkin vaihtuu jälleen aamuun ja laivat jatkavat matkaansa maailman merille...

Yö satamassa on kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla elokuva, jota ei ikimaailmassa voisi tehdä enää nykypäivän Hollywoodissa. Kyseessä on ensinnäkin perinteinen, vähän kliseinenkin rakkaustarina ilman siirappia, melodraamaa, taustalla pauhaavia enkelikuoroja ja pääosassa heiluvia huippumalleja. Jokainen kuva koko tässä elokuvassa vilisee äärimmäisen realistisesti ja pikkutarkasti toteutettua rähjäisyyttä ja likaa; jos ei asiasta paremmin tietäisi, tätä voisi hyvinkin luulla oikeassa sumuisessa satamassa kuvatuksi elokuvaksi.

Kuvauksesta ja leikkauksesta noin yleensäkin. Yö satamassa sijoittuu elokuvan historiassa mykän ja äänielokuvan välille aikaan, jolloin kameratyöskentely ja leikkaus oli Hollywoodissakin hiottu täydellisyyteen. Väitän, että harvoin on arjen nuhjuisuutta ja rappiota kuvattu yhtä onnistuneesti kuin tässä elokuvassa. Yö satamassa näyttää räkäisyydessään yksinkertaisesti pahuksen hyvältä. Väittäisin, että enemmän tässä on katu-uskottavuutta kuin useimmissa sliipatummissa 2000-luvun elokuvissa koskaan.

Karun realismin nimissä ja suunnilleen kaikista nykypäivän elokuvista poiketen tässä myös ryypätään, tupakoidaan ja tapellaan äijien kesken kuin jossain kuppaisessa satamakapakassa konsanaan. Pääosan Bill vetää elokuvan aikana varmaan kartongin verran tupakkaa ja heittää huiviinsa siinä määrin viinaa, ettei ihan heti uskoisi tämän olevan kieltolain aikana tehtykään – sen ajan moraalinvartijoiden reaktiot voi vain kuvitella. Tästä saisi periaatteessa hauskan juomapelin ottamalla drinkin aina kun joku laittaa norttia huuleen tai juo lasillisen kirkasta.

Parasta koko elokuvassa ovat kuitenkin sen hahmot ja niiden näyttelijät. Tämän ajan elokuvissa ei enää ollut tapana ylinäytellä tai ylimeikata näyttelijöitä vitivalkoisiksi vaan tässä tarinassa kaikki ihmiset myös näyttävät ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Oma suosikkini kaikista on Billiä näyttelevä karskin äijämäinen George Bancroft, joka on ulkoisesti kuin ilmetty maailmaa ikänsä kiertänyt tuulenpieksemä merikarhu. Nykymaailmassa näin karun realistinen hahmo tuskin ikipäivänä saisi pääosaroolia ainoastakaan jenkkileffasta, mikä on tavallaan valtava sääli.

Yö satamassa on herttainen vanhan ajan rakkauselokuva, jollaisia ei enää meidän aikanamme osata tehdä. Onhan tämä vähän karu ja nuhjuinen, mutta samalla valtavan realistinen ja tarinan henkilöhahmojen asemaan on helppo itsekin asettua. Tämän katsominen tuntuu vähän samalta kuin katsoisi jotain vanhaa filmiä omista isovanhemmistaan. En tiedä kaikkien aikojen parhaista elokuvista, mutta tyylipuhtaiden vanhan liiton romanttisten elokuvien genressä Yö satamassaon varmuudella niitä parempia yksilöitä.


Arvio: 5/5
THE DOCKS OF NEW YORK, 1928 USA
Ohjaus: Josef von Sternberg
Käsikirjoitus: John Monk Saunders, Jules Furthman
Näyttelijät: Betty Compson, Clyde Cook, George Bancroft, Olga Baclanova