Ei paluuta (1962)

Lienee tässä vaiheessa jo melko moneen kertaan tullut todettua sotaelokuvan genren olleen Neuvostoliitossa huomattavasti isompi juttu kuin länsimaissa yleensä kuvitellaan. Oikeastaan paikallista sotarainaa voisi kuvailla kokonaan omanlaisekseen taidemuodoksi, joka tarpeen vaatiessa taipui käsittelemään lähes aihetta kuin aihetta vain hyvin pienen osan koskaan istuessa perinteisen seikkailullisen Hollywood-henkisen sotaviihteen lipun alle. Andrei Tarkovskin Ei paluuta onkin tyyliltään varsin ominainen aikansa ja paikkansa tuote, Kurjet lentävät ja Balladi sotilaastan jalanjäljissä kulkeva sodan sankarillisuudesta riisuva uuden ajan humanistisempi sotakuvaus, joka hengeltään ja tyyliltään eroaa tarkoituksellisesti silotellummista äijäilyistä sekä Stalinin ajan propagandatykityksistä kuin yö päivästä. Tarkovskille itselleen tästä debyytistä muodostuikin Venetsian elokuvajuhlilla sensaatiomaisesti voitetun Kultaisen leijonan myötä läpimurto kansainväliseen tietoisuuteen.

Keskeinen teema Ei paluuta -nimellä suomennetussa teoksessa on erityisesti sota ja lapsuus. Avauskohtauksessa nähdään ja kuullaan nuori päähenkilö kertomassa äidilleen kuulleensa käen kukkuneen. Sitten tämä herää unestaan ränsistyneeseen myllyyn mätänevien ruumiiden täyttävälle vainiolle maailmanlopun näyttämölle. Kohtaus tuo vahvasti mieleen Elem Klimovin Tule ja katso -klassikon, joka sekin alkoi lasten leikillä ja muuttui yhtäkkiä tunnelmaltaan suorastaan apokalyptiseksi sotahelvetiksi. Viittaukset Ilmestyskirjaan ja maailmanloppuun ovat nekin Tarkovskin itsensä vakiokalustoa jo tässä vaiheessa. Leffan nimi itse viitannee lapsuuden loppuun.

Maestron komean sotaelokuvan päähenkilö on puna-armeijan tiedustelutehtävissä palveleva Ivan. Pojan molemmat vanhemmat sekä sisko ovat kuolleet miehittäjien kynsissä ja 12-vuotias Ivan itse liittyi partisaaneihin kostaakseen näille perheensä kuoleman, jälleen lähes samaan tapaan kuin Klimovin teoksessa. Ei paluussa ei kuitenkaan näytetä ainuttakaan taistelukohtausta, vain linjojen takaista pojan ja tähän mieltyneiden sotilaiden välistä draamaa. Tärkeässä osassa kerrontaa ovat Ivanin lukuisat unet, joissa tämä tapaa siskoaan ja äitiään vain menettääkseen nämä lopulta herätessään aina uudelleen. Ei paluuta tuokin vahvasti mieleen paria vuotta myöhemmin ilmestyneen Yön timantit, jossa hyödynnettiin samanlaista ideaa keskushenkilöiden ajatusten, haaveiden ja pelkojen visualisoinnista.

Vaikka kyseessä ei periaatteessa olekaan aivan vielä täysin kypsä ohjaajansa teos eikä mies itsekään ollut tähän tyytyväinen, pystyy Ei paluusta silti löytämään Tarkovskin selvät sormenjäljet, jotka tulevat toistumaan maestron töissä tästä eteenpäin lukuisia kertoja aina tämän kuolemaan asti. Ivanin tarina esimerkiksi heijastaa osittain sodan lapsuudessaan kokeneen Tarkovskin omia muistoja evakkovuosiensa karusta Siperiasta, perheestään sekä kaukana rintamalla olevasta isästään. Vadim Jusovin hengästyttävän komea mustavalkoinen kuvaus pääsee tasossaan helposti lähelle aikansa parhaita neuvostoliittolaisia teoksia, mutta mestarin suosimista visuaalisista trikeistäkin pystyy vielä huomioimaan erityisen kiinnostuksen myöhemmin tehoviljeltyihin veteen sekä peileihin.

Henkilökohtaisesti koin mestarin teoksessa kaikkein kiehtovimmaksi ainekseksi juurikin sen sisältämät unikohtaukset, jotka voivat yhtä hyvin olla peräisin mystiikkaan taipuvaisen ohjaajansa omasta alitajunnasta kuin Vladimir Bogomolovin kuuluisasta alkuperäisteoksestakin. Näistä neljästä unesta erityisesti kaksi on jäänyt aivan erityisen vahvana tajuntaani leijailemaan vielä pitkään jokaisen katselukerran jälkeen: toisessa kuvataan tarkovskilaisen paradoksaalisesti Ivan samanaikaisesti kaivossa että sen suuaukolla, toisessa lainataan Aleksandr Dovženkon Maata kohtauksessa jossa kuvataan hevosia syömässä pahaenteisen vauhdilla etenevistä rattaista tielle tippuneita omenia. Mitä näiden kyseisten unikuvien pitäisi varsinaisesti kertoa Ivanin kulloisistakin sielunmaisemista, voi katsoja vain pohtia hiljaa mielessään.

Andrei Tarkovskin Ei paluuta päättyy sodan loppuun, mutta jäljelle jääkin enemmän ammottavia kysymyksiä kuin mihin lopussa saadaan vastauksia. Yllättävänä vetona viimeisten kohtauksien aikana väläytellään vanhaa uutiskuvaa Goebbelsin lasten runnelluista ruumiista ja epilogissakin Ivan nähdään leikkimässä hiekkarannalla muiden lasten mukana, juoksemassa siskonsa kanssa kilpaa lahon ja mädäntyneen puun luokse. On täysin selvää, että kyseessä on jälleen yksi uni, mutta samaan aikaan Tarkovski antaa selvän vihjeen, ettei uneksija olekaan tällä kertaa Ivan. Kuka uneksii, missä uneksii ja milloin uneksii jää lopulta täydelliseksi mysteeriksi.


Arvio: 5/5


IVANOVO DETSTVO, 1962 Neuvostoliitto
Ohjaus: Andrei Tarkovski, Eduard Abalov
Käsikirjoitus: Vladimir Bogomolov
Näyttelijät: Jevgeni Žarikov, Nikolai Burljajev, Nikolai Grinko, Stepan Krylov, Valentin Zubkov