keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Horus, auringon prinssi (1968)


En enää muista miten kauan aikaa on kulunut siitä päivästä kuin Horus, auringon prinssin muinoin Leffatykkiin lisäsin, mutta olen edelleen täysin äimä ettei kukaan ole vieläkään rohjennut tätä katsoa vaikka kyseessä on kaikkien myöhempien Studio Ghiblin klassikoiden varhainen prototyyppi, yksi kaikkien aikojen uraauurtavimmista ja merkittävimmistä yksittäisistä animeleffoista sekä Isao Takahatan ja Hayao Miyazakin ensimmäinen merkittävä yhteistyö, jälkimmäiselle samalla myös ensimmäinen huomattava askel pitkän elokuvan ihmeellisessä maailmassa.
Harhaanjohtavasta nimestään huolimatta Horus, auringon prinssi ei sen enempää liity kuin sijoitukaan Egyptiin vaan myyttiseen skandinaaviseen muinaismaailmaan, joka sekin on todellisuudessa saanut kipinänsä japanilaisen ainu-kansan muinaislegendoista. Luonnollisesti valinnan ilmeisenä tarkoituksena on silkan eksoottisuuden ja ainu-kansaan itseensä liittyvien itämaisten intohimojen lisäksi ollut samalla päästä heittelemään viittauksia tekijöiden inspiraationaan käyttämiin länsimaisiin animaatioihin, erityisesti neuvostoliittolaiseen Lumikuningattareen.

Versiosta riippuen Horuksena tai Holsina tunnettu teini-ikäinen päähenkilö tulee alussa kohdanneeksi tulevan arkkivihollisensa, eeppisen jään ja susien herra Grunwaldin, joka alkuperäisessä versiossa haluaa itselleen veljeksi ja länsimaisessa julkaisussa vain kätyrikseen. Horuksen kieltäydyttyä tämä sälyttää käskyläisensä tuhoamaan pojan, mutta Horus löytääkin lopulta tiensä läheiseen kalastajakylään, jossa tämän läsnäolo herättää asukkaissa sekä ihailua ja kateutta. Grunwald ei kuitenkaan ole luopunut suunnitelmistaan tuhota Horus ja lopussa mittely huipentuukin eeppiseen taisteluun hyvän ja pahan välillä.
Juonireferaatti jäikin tällä kertaa varsin laihaksi, mutta toivon mukaan siitä kuitenkin jo huomaa miten erilainen teos Horus pohjimmiltaan on verrattuna vaikkapa vanhoihin Disney-leffoihin: tässä ei esimerkiksi ole kyse laisinkaan satuleffasta eikä Takahata hyödynnä ainuttakaan genren arkkityyppiä tai klisettä vaan Horus on ennemmin aikuisille suunnattu vakavampi animoitu fantasiaseikkailu. Henkilöhahmot ovat jo tästä syystä huomattavasti aikansa keskivertoanimaatioa monimutkaisempia ja väkivalta näyttävämpää sekä riittoisampaa. Eräs keskeisistä henkilöhahmoista esimerkiksi on sekä päähenkilön läheinen ystävä että tarinan roiston sisko, joka nähdään kamppailemassa läpi tarinan kokemansa velvollisuuden ja syvempien toverillisten tuntojen välillä. Keskivaiheilla tuleva taistelu jättimäistä haukea vastaan on yksi koko Takahatan elokuvan kuuluisimmista yksittäisistä kohtauksista, vaikka lopputaistelu kaikessa eeppisyydessään viekin tästä silkassa näyttävyydessään voiton helposti.

Erään vanhan läpyskän mukaan tarinan eräänä tarkoituksena olikin kuvata yhteisöllisen kalastajakylän avulla sosialistista idylliä, jossa rohkean yksilön kasvu ja ponnistelut hyödyttävät koko yhteisöä ja jossa köyhälistö onnistuu kollektiivina karistamaan sorron ikeet niskoiltaan. Muistinko jo mainita tämän imeneen inspiraatiota nimenomaan neuvostoliittolaisista leffoista?
Horus, auringon prinssi toikin useassa kohtaa jo vahvasti mieleen oman henkilökohtaisen Ghibli-suosikkini Prinsessa Mononoken, joka niinikään on saanut vaikutteita ainu-kansan kulttuurista ja tarinoista. Lienee hyvin mahdollista, että Miyazaki olikin tarkoittanut viimeiseksi suunnitellun teoksensa jonkinlaiseksi löyhäksi tribuutiksi nimenonaan tälle varhaisvuosiensa klassikolle. Niin tai näin, ei tästä kuitenkaan kannata liikaa alkaa etsiä merkkejä tulevasta, sillä tekniikka on tässä vaiheessa vielä niin paljon kehittymättömämpää sekä tarina ja hahmotkin muistuttavat vain karkeasti myöhemmän muodon saanutta korkeaa standardiaan.

Horus ei ole missään mielessä täydellinen mestariteos eikä tästä varmaan nykymaailmassa ihan jokainen tykkääkään, mutta sen merkitystä genrelleen ei voi katkerinkaan hapannaama tai animevihaaja mennä kieltämään. Horus, auringon prinssi on modernin animen käänteentekevin teos ja klassikko, jonka on sanottu viimeistään erottaneen japanilaisen animaation täysin omaksi genrekseen. Tämä kuuluukin pelkästään siksi jokaisen genreä vähänkään seuraavan pakolliseen perusyleissivistykseen.


Arvio: 4/5


TAIYOU NO OJI HORUSU NO DAIBOKEN, 1968 Japani
Ohjaus: 
Isao Takahata
Käsikirjoitus: Kazuo Fukazawa
Näyttelijät: Etsuko Ichihara, Hiroshi Kamiyama, Mikijiro Hira, Yukari Asai

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.