The House That Jack Built (2018)

Lars von Trier. Tarvitseeko enempää sanoakaan? Vielä pari vuosikymmentä maestro von Trier muistettiin vain jonkinlaisena läpeensä ennalta arvaamattomana elokuvataiteellisena kauhukakarana, mutta nykyisin miehen hengentuotoksiin osaa jo suhtautua tietyllä varauksella ja omanlaisellaan kunnioituksella, onhan kyseessä kaikesta huolimatta äärimmäisen lahjakas ja omaperäinen tekijämies, joka ei epäröi shokeerata ja yllättää yleisöään kerta toisensa jälkeen mitä värikkäimmin kääntein ja sutkautuksin. The House That Jack Built on vieläpä joka suhteessa puhtainta mahdollista von Trieriä, joten tekijälleen nyt jo perinteikkäästi sille asetetut odotukset joko palkitaan tai vain petetään jälleen törkeästi, mutta täysin kylmäksi tämä tuskin jättää ketään.

Kenellekään tuskin esimerkiksi tulee minään uutuutena, että von Trier tutkiskelee tälläkin kertaa ihmismielen pimeämpiä puolia omaan hirtehiseen tyyliinsä ketään tai mitään turhia säästämättä. 70-luvun Amerikkaan sijoittuvan tarinan päähenkilö on Matt Dillonin tulkitsema Jack-niminen mies, joka sattuu myös olemaan ihmiskuntaa halveksuva ja itsesäälissä rypevä sarjamurhaaja, oman vikaisen mielensä vanki, joka tarkastelee vimmaista tuhotyötään omanlaisenaan taiteena. Kuten tekijänsä tuotoksissa yleensä, ei tätäkään kannata lähteä tarkastelemaan minään kovin konkreettisena kuvauksena, vaan enintään jonkinlaisena ajassa ja paikassa loikkivana yleistettynä intuitiivisena abstraktiona synkästä aiheestaan, jossa kaikki voi olla yhtä paljon kirjaimellista totta kuin päähenkilönsä fantasiaakin.

Ennen varsinaiseen leipätekstiin tarttumista koen tarpeelliseksi mainita sanasen verran poikkeuksellisista katsomisolosuhteistani. Menin nimittäin katsastamaan von Trierin, yhden suosikkiohjaajistani, tuoreimman taideteoksen vanhalla kotiteatterijärjestelmälläni, johon oli huomaamattani tullut jonkinlainen tekninen vika, joka käytännössä sumensi itse leffasta kaikenlaisen dialogin joitain valikoituja ääniefektejä lukuun ottamatta täysin abstraktiksi suhinaksi, kun taas toisinaan se vain lisäsi niiden päälle sattumanvaraisia efektejä ja toisinaan vaimensi kokonaan. Luulin kyseessä olevan von Trierin tarkoituksellisen kikkailun, ja tulkitsin itse elokuvan sanomankin siksi juuri tällaisesta näkökulmasta.

Täysin dialogittomana katsomiskokemuksena The House That Jack Built voisi yhtä hyvin olla silkka kertomus sitsoidisen nimettömän ja kasvottoman miekkosen psyykeen kasvusta ja kypsymisestä vinksahtaneeseen rooliinsa ihmisten ja eläinten raakana murhaajana. Tällöin rikosten perimmäisiä motiiveja, ihmisten välisiä suhteita tai mitään muutakaan ei varsinaisesti selitellä tai avata pätkääkään, vaan katsoja saa vaikutelman omaan kylmään ja yksinäiseen kuoreensa kääntyneestä hahmosta, jolle ihmiskunta ei merkitse mitään silkkaa materiaa syvemmältä ja joka vaikuttaisi olevan täysin kyvytön ilmaisemaan todellisia tunteitaan silkka elehdintää lukuun ottamatta. Nimessäkin mainittu "talo" taas viittaa klassiseen freudilaiseen vertauskuvaan ihmismielestä, jota Jack "rakentaa" kasvaessaan yhä voimakkaammin sisään sarjamurhaajan arkkityyppiinsä.

Äänitekniset ongelmat saattoivat vaikuttaa ammentamaani sisältöön ja tehdä koko komeudesta muutoinkin kovin raskaan katsoa, mutta toisaalta se vain korosti von Trierin erinomaisia kertojantaitoja sekä keskeisimmissä osissa nähtävien näyttelijöiden työskentelyä, jota ihastellessa ei oikeasti tullut kertakaan mieleenikään kaivata jotain erityisiä lisäselityksiä silkan puhtaan fyysisen näyttelyn tueksi. Ohjaajan tiimeineen valitsemat kuvakulmat ja leikkaukset yhdistettynä Matt Dillonin, Uma Thurmanin, Bruno Ganzin ja kumppaneiden kaltaisten laatunäyttelijöiden erinomaiseen tulkintaan sai mieleni vähän jopa harmittelemaan, että kyseessä on niin pienen profiilin teos, sillä näin tasokas jälki ansaitsisi mielestäni huomattavasti saamaansa runsaammin huomiota ja suitsutusta.

Olen ihastellut von Trierin töitä avoimesti jo vuosikausia, eikä The House That Jack Built kykene pienestä ylipituudestaankaan huolimatta järkyttämään uskoani tuon miehen visioon ja kykyihin provokatiivisena tarinankertojana. Von Trier on kuitenkin niitä harvoja todella karismaattisia taiteilijapersoonallisuuksia, jotka pystyvät inspiroimaan ja voimauttamaan ainakin itseäni valtavasti silkalla olemassaolollaan - ehkä siksi näiden miehen teosten arvosteleminenkin tuntuu aina olevan mielenkiintoista ja hauskaa puuhaa, vaikka lukeva yleisö ei näistä niin piittaisikaan. Meillä on siis von Trierin kanssa ainakin sen verran yhteistä, vaikka vain toisella meistä on oikeasti jotain lahjojakin.


Arvio: 4/5


THE HOUSE THAT JACK BUILT, 2018 Tanska, Ranska, Saksa, Ruotsi
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Bruno Ganz, Jeremy Davies, Matt Dillon, Riley Keough, Siobhan Fallon Hogan, Sofie Gråbøl, Uma Thurman