Läpi myrskyn (1920)

Olen huomannut, että aina puhuessa tai katsoessa vanhoja mykkäelokuvia mistä tahansa maasta tahansa, tulee aina vain lopulta palanneeksi näihin D.W. Griffithin vanhoihin Hollywood-klassikoihin joko vain ajatuksissaan ja parhaimmillaan ihan kirjaimellisestikin. Griffith taitaakin olla itsensä Chaplinin ohella niitä kaikkein vaikutusvaltaisimpia aikansa nimimiehiä, joiden vaikutus ulottui jo kauan ennen äänielokuvan tuloakin kaikkialle maailmaan Euroopasta Aasiaan asti ja todennäköisesti ulkoavaruuteenkin, mikäli sillä suunnalla vain ikinä tarpeeksi älyllistä elämää elokuvien tekoon löytyykään.

Griffith on suurmies alallaan, siitä ei pääse yhtään mihinkään. Kuten niin moni pioneeri ja innovaattori ennen ja myöhemminkin, myös Hollywood-elokuvan isä alkoi ennen pitkää jäämään armottomasti nuorempien ja edistyneempien sukupolvien varjoon lopulta lähes täydelliseen unohdukseen aina kuolemaansa asti. Läpi myrskyn edustaa ohjaajaansa kaupallisen uransa ehdottomalla huipulla heti Kansakunnan synnyn jälkeen, vain viittä vailla nopeasti eteensä tulevaa jyrkkää laskusuhdannetta. Selvät merkit tulevasta ovat jo näkyvissä, vaikka omassa antiikkisessa sarjassaan varsin tasokkailla jäillä vielä luistellaankin.

Niin monen muun tekijänsä klassikon tavoin Läpi myrskynkin on pohjimmiltaan hyvin vanhahtava ja idealisoitu romanttinen draamaelokuva kaikin ohjaajansa suosikkinäyttelijöin viehkeästä Lillian Gishistä ja Murskatuista kukistakin tutusta Richard Barthelmessistä lähtien. Tällä kertaa tarina kertoo Gishin esittämästä maalaistytöstä, joka päätyy naimisiin rikkaan huijarin kanssa ja saa tämän kanssa lapsen. Myöhemmin lapsi kuolee ja hylätty tyttörukka jää vaeltelemaan kodittomana vain kohdatakseen lopulta sen oikean, mutta menneisyys ei lopulta jätäkään naisraukkaa rauhaan.

Kuten varmaan valpas lukija jo huomasikin, on kyseessä lähes täydet kolme tuntia kestävä mittava mykkä eepos. Griffithin jo ilmestymisaikanaan parasta ennen -päiväystään lähestyvän ohjaustyylin ollessa kyseessä näin pitkä kesto kääntyy nopeasti itseään vastaan, sillä varsin yksinkertaisen ja hitaasti etenevän ydintarinan ylimääräistä joutoaikaa on tässä pyritty täyttämään erilaisilla pienemmillä sivujuonilla, jotka omasta mielestäni olisi helposti voinut leikata suosiolla sikseen mitään olennaista menettämättä. Leikkaus yleensäkin jättää monessa kohtaa pahasti toivomisen varaa ja erilaisia amatöörimäisiä virheitä pystyy tarkkaavaisempi katsoja löytämään helposti tuon tuostakin vaikka kuvasto toisinaan nättiä ja tunnelataus voimakasta onkin.

Jos tästä yksi kohtaus pitää kuitenkin jokaisen elämässään kertaalleen nähdä, niin lopun legendaarinen kliimaksi, jossa Lillian Gishin esittämä päähenkilö on pyörtynyt ja jäänyt ansaan tappavalle vesiputoukselle suuntaavalle jäälautalle. Tätä kohtaustahan kuvattiin aikoinaan old school -tyyliin ilman stunt-näyttelijöitä tai erillisiä suojavaijereita, pelkästään Gishille itselleen otettiin tätä varten henkivakuutus tiettävästi ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa. Kyseessä on taatusti yksi hulluimmista ja mykkäelokuvan ajan kuuluisimmista yksittäisistä kliimakseista, nykypäivänä mitään tällaista tuskin edes yritettäisiin oikeasti tehdä.

Muista joskus lukeneeni eräästä äänentoisto- ja akustiikkakirjasta, miten maailmassa on edelleen puristeja, jotka eivät suostu kuuntelemaan muuta formaattia kuin vanhoja savikiekkoja. Griffithin eeppistä melodraamaa voinee lähestyä elokuvamielessä vähän vastaavana oman tietyn rajoittuneen erityisyleisönsä mieleen olevana todella wanhan liiton taiteena, joka todennäköisesti saakin modernimpaan tyyliin mieltyneet lähinnä haukottelemaan äänekkäästi jo ensimmäisten minuuttien aikana. Itse en taida olla sen enempää modernimman kuin antiikkisemmankaan perään, mutta Griffithin tuotannossa ne kaikkein yksinkertaisimmat teokset ovat aina vedonneet henkilökohtaisesti näitä kunnianhimoisempia useiden tuntien pituisiksi venytettyjä tykityksiä enemmän.


Arvio: 3/5


WAY DOWN EAST, 1920 USA
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: Anthony Paul Kelly, D.W. Griffith, Joseph R. Grismer
Näyttelijät: Burr McIntosh, Lillian Gish, Lowell Sherman, Richard Barthelmess