Prinsessa Mononoke (1997)

"With Princess Mononoke, I intentionally threw out all the rules of entertainment movie-making, which is why it will take some time for a true evaluation of this film to emerge. I hope you will enjoy all of the ridiculously long 2 hours and 13 minutes." -Hayao Miyazaki

Lienee kaikkein sopivin paikka päättää tämä lyhyt Miyazaki-maraton tällä erää tähän muinoin ensimmäiseen näkemääni miehen teokseen, joka tekikin aikoinaan allekirjoittaneeseen niin suuren vaikutuksen, että mielenkiinto elokuvia kohtaan meni siltä istumalta vuosikausiksi. Prinsessa Mononoke on yksinkertaisesti joka suhteessa paras ja eeppisin koskaan tehty animaatioelokuva eikä tätä todennäköisesti tule ylittämään mikään toinen teos maailmassa milloinkaan. Näin vanhemmiten on toki löytynyt muutama vieläkin lujemmin potkiva taideleffa, mutta animaation saralla Prinsessa Mononoke lukeutuu ehdottomiin suosikkeihini yhä edelleen, enkä näe mitään syytä miksei se sellaisena pysyisi myös hamaassa tulevaisuudessa.

Virallisten lähteiden mukaan Prinsessa Mononoke sai alkunsa jo 70-luvulla eräästä Hayao Miyazakin itsekseen luonnostelemasta metsässä elävästä tytöstä kertovasta tarinasta. Lopullisen muotonsa alkuperäinen luonnostelma sai vasta 90-luvun puolivälissä Jugoslavian hajoamissodan inspiroimana. Näihin aikoihin Miyazaki itse suunnitteli jättävänsä elokuva-alan tyystin sikseen ja Mononokesta suunniteltiin lähtökohtaisesti jo siksi mestarin uran suurta huipennusta ja mahtavinta spektaakkelia. Lopulta eläköitymissuunnitelmat eivät toteutuneetkaan sellaisinaan, sillä Myazakin seuraajakseen kaavailema Yoshifumi Kondô kuoli yllättäen seuraavana vuonna ja mestari itsekin koki tarpeelliseksi palata taiteensa pariin vielä yhden teoksen verran muutama vuotta myöhemmin.

Prinsessa Mononoke onkin yhtä paljon kuva omasta ajastaan kuin Miyazakin itsensä paluu suosimiensa teemojen, Horus, auringon prinssin sekä suosikkielokuvansa Lumikuningatar pariin. Tällä kertaa tunnelma on muita Ghibli-klassikoita huomattavasti vakavampi ja aikuismaisempi, kaikki aiempien ja myöhempien kevyempien teosten huumori ja leikkimielisyys loistavatkin tässä lähes täysin poissaolollaan. Niiden sijaan luvassa on tekijälleen tutun henkeäsalpaavan viimeisteltyyn tapaan Kurosawa-leffoista ja Miyazakin itsensä mukaan John Fordin länkkäriklassikoista ammentava historiallinen fantasiatarina sodasta, rakkaudesta ja parista muusta mitättömästä pikkuasiasta.

Miyazakin sota ei tällä kertaa ole vain valtioiden ja ihmisten välistä loputonta taistelua vallasta ja rahasta, lähinnä ihmisen sekä ikimetsissä asuvien jumal- ja henkiolentojen välistä kamppailua olemassaolostaan. Ihmisiä tarinassa edustaa Lady Eboshin johtama yhteiskunnan hylkiöille ja spitaalisille turvapaikan tarjoava Rautakylä, jonne alussa saapuu kuolettavan kirouksen niskaansa saanut emishikansan prinssi Ashitaka, tarinan varsinainen päähenkilö joka yhdessä susien kasvattaman Sanin, nimessäkin prinsessa Mononoken, kanssa yrittävää saavuttaa rauhaa ja sopusointua ihmisen ja luonnon henkien välille.

Tietenkään en voi koko jutun juonta alkaa kovin yksityiskohtaisesti selittämään auki, mutta kyseessä on valovuosia monimutkaisempi ja syvempi kertomus kuin esimerkiksi tuosta omasta sepustuksestani tai useimmista muistakaan sanalliseen muotoon taiteilluista referaateista voisi päätellä. Kysessä ei nimittäin ole laisinkaan tarina hyvän ja pahan kohtaamisesta, vaan raja kahden välillä on toisinaan hyvin häilyvä ja epäselvä, kummallakin sodan osapuolella on yhtä suuri oikeutus asialleen ja kahden loputtomassa taistelussa on loppujen lopuksi vain häviäjiä. Lopulta sota itsekin on perinteiseen tapaan vain vihollisista se kaikkein sitkein.

Taisinkin jo mainita Miyazakin joutsenlaulukseen tarkoittaman spektaakkelin olevan henkeäsalvaapan upea elämys. Teknisesti kyseessä on helposti koko Studio Ghiblin ja Miyazakin itsensä teknisesti loisteliain ja paras teos vielä tänäkin päivänä. Mitättömien sivuhahmojenkin elekieli ja animaatio ovat mikroskooppisen pikkutarkan sulavaa, näyttävä ja vauhdikas toiminta räjäyttää takaraivoon nyrkin kokoisen aukon ja Joe Hisaishin sydänverellään kirjoittama soundtrack pakottaa hankkimaan heti perään itsensä myös erillisenä fyysisenä kopiona. Tällä kertaa jopa pienet yksityiskohdat, kuten taustalla näkyvät varjot ja hentoinen tuulenvire puissa sekä leikkaus ja ajoitus ovat vielä aivan erityisellä rakkaudella hiottu ehdottomaan timanttisuuteen asti, nostaen kokonaisuuden viimeistään silkalla teknisellä virtuoosimaisuudellaan kunnianhimoisempienkin Disney-tuotosten yläpuolelle.

Ilman pienintäkään epäilystä kyseessä on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja parhaita Ghibli-leffoja yhdessä Laputa - linna taivaalla kanssa. Prinsessa Mononoke ampuu kaikin mahdollisin kudein sarjatulena täysin maaliinsa, eikä heikkoa hetkeä löydä kokonaisuudesta suurennuslasinkaan kanssa. Edes Miyazakin mestariteoksessaan luoma todellisuus ei ole niin synkkä ja toivoton kuin voisi alkujaan luulla; katsojalle vain jätetään lopussa avoimeksi jäävä ratkaisu, jossa sen enempää elokuvan kuin oman maailmammekaan ongelmiin ei tarjota vain yhtä helppoa ja kaiken korjaavaa ratkaisua, vain toivoa paremmasta ja yleisölle vastuun paremman maailman luomisesta.


Arvio: 5/5


MONONOKE-HIME, 1997 Japani
Ohjaus: Hayao Miyazaki
Käsikirjoitus: Hayao Miyazaki
Näyttelijät: Yôji Matsuda, Yûko Tanaka, Yuriko Ishida