The Favourite (2018)

Kun kreikkalainen suosikkioutoilijani Yorgos Lanthimos päästää käsistään uuden elokuvansa, on aina lupa odottaa vähintäänkin mielenkiintoista elämystä, vaikkei niille kahjoimmille hullutteluille välttämättä niin avautuisikaan. Kaikesta väkinäisestä eksentrisyydestään huolimatta Yorgoksen tuotokset tuppaavat kuitenkin toimivan ihan vain sellaisenaan silkkana elokuvataiteena, josta joko osaa iloita tai sitten ei. Itse olen näihin päiviin asti tyytynyt vain harmittelemaan selvästi lahjakkaan ohjaajan vaatimattomuutta ja tiettyä kunnianhimottomuutta, jonka vuoksi mies tuntuisi turhaan uiskentelevan oikeasti merkityksellisten ja huomattavien produktioiden sijaan täysin omissa kulttitason kalavesissään vailla huolen häivää.

The Favouriten kohdalla tapahtuu kuitenkin toivottavasti Lanthimoksen uran kauan odotettu käänne kohti suurisuuntaisempia kuvioita ja suurisuuntaisempia outoiluja. Ehkä kaikkein yllättävintä siinä onkin havainto, että käsikirjoitus on täydellisen ensikertalaisen kätten jälkeä. Lanthimosin näkemys Deborah Davisin kynäilemästä tarinasta ansaitsi lopulta kevään 2019 Oscar-kinkereillä peräti kymmenen ehdokkuutta, joista yksi meni sensaatiomaisesti parhaalle alkuperäiselle käsikirjoitukselle. Saavutusta voinee pitää vähintäänkin huikeana, olipa Oscareista itsestään mitä mieltä tahansa.

Varsinainen tarina sijoittuu tällä kertaa kuningatar Annen hallitsemaan 1700-luvun Isoon-Britanniaan. Valtakunta on sotkeutunut Euroopan suurvaltojen kahinoihin, veroäyristä riittää vain vaivoin sotamenojen kattamiseen ja kansan keskuudessa tyytymättömyys Jumalan voidellun kuningattaren toimiin ja persoonaan kytee vuolaana. Masennusta ja kuppaa poteva kruunupää itse on sulkeutunut hovinsa kera huvittelemaan prameaan maalaishuvilaansa loputtomien ankkakilpailujen ja illalliskutsujen viettoon. Lihallisena ilonaan vanhalla almalla on kaksi naista, suosikkiaan, joiden välille alkaa vähitellen muodostua kolmiodraamaakin.

Henkilökohtaisesti koen kaikkein haasteellisimmaksi täysin tyhjentävästi selittää, mistä tässä elokuvassa oikeasti on edes kyse. Toisaalta The Favourite on mitä perinteisintä brittiläistä pukudraamaa Barry Lyndonin ja muiden hengessä, mutta jostain takavasemmalta siihen on eksynyt mukaan myös aimo annos rehellistä itseironiaa, pikimustaa satiiria ja Lanthimoksen takuutoimivaa lakonisen kuivaa virnuilua. Suurimman osan ajasta hahmot puhuvat arvokkaan monotonisella painottomuudella, mutta toisinaan sekaan on eksynyt myös vulgaaria kielenkäyttöä, joka sai ainakin itseni toistuvasti höhöttämään hölmistyneenä. Lopulta hienostunut etikettikin alkaa saada katsojan silmissä jeanrenoirmaiseen tapaan lähinnä teennäisyyden piirteitä, kun herrasväki alkaakin kultaisesta ulkokuorestaan huolimatta esittää groteskimpia puoliaan.

Lanthimoksen viimeisin oli ehdolla parhaasta kuvauksesta, lavastuksesta sekä puvustuksesta, muttei harmittavasti voittanut niistä ainuttakaan. Tämä on sikälikin hyvin omituista, että The Favourite on ulkoisesti harvinaisen komea, suorastaan huumaava barokkielämys, joka paria yksittäistä tuttavuutta lukuun ottamatta pesee ainakin omissa kirjoissani useimmat viime vuosien yrittäjät mennen tullen. Jumalaisia puitteita vielä entisestään korosti Robbie Ryanin hekumallisen herkullinen, ilmeisesti pitkälti luonnonvalossa ja erikoisilla linsseillä kotiin hoidettu voimakkaita kontrasteja korostava kuvaus sai piskuisen kartanon tuntumaan elämääkin suuremmalta kultaiselta häkiltä, jossa kaikesta näennäisestä pysähtyneisyydestään huolimatta riitti draamaa ja sähköä vaikka pienen valtion tarpeisiin. The Favouritesta voisi vaivattomasta napsia yksittäisiä kuvia seinälleen koristeeksi, niin paljon iloa se näköaistille tuottaa.

Poikkeuksellisen komean ja persoonallisen lopputuloksen viimeistelee kokonainen kööri upeita näyttelijäsuorituksia, joista Olivia Colmanin, Emma Stonen ja Rachel Weiszin muodostama ydinkolmikko kaikkein vahvimpana esimerkkinä onnistuu täysin vaivatta varastamaan koko shown itselleen. Silkan repliikkien lausumisen ja elehdinnän lisäksi Lanthimos viritteli näyttelijöilleen kaikenlaisia ylimääräisiä metkuja ja nöyryyttäviä käänteitä, kuten oksentamista, turvalleen sontaläjään lentämistä ym. joista näiden piti suoriutua naama kuin pokeripelissä. En tiedä missä määrin Yorgoksen jäynät vaikuttivat lopputulokseen, mutta The Favouriten näyttelijätyöskentely nyt jo yksistään kykenee rakentamaan hahmoistaan poikkeuksellisen syvällisiä ja inhimillisiä olentoja kaikkine pienine vikoineen päivineen. Silkasta outoilusta outoilun vuoksi on siis vihdoin osattu siirtyä kypsästi hienostuneempaan kajahtaneisuuteen, mistä erityiskehut on myös ansaittu.

Yorgos Lanthimoksen historiallinen outoilu sekä täytti kaikki ennakko-odotukseni, että onnistui samalla pettämään niistä jokaisen. En osaa tätä mitenkään järjellä selittää, mutta olenpahan iloinen, että Yorgoskin on viimein ottanut askelen sille kuuluisalle ns. nextille levelille ja noussut vihdoin suuren maailman tekijöiden joukkoon näkemyksestä tinkimättä. Toivottavasti Kreikan paha poika myös ymmärtää jatkossa pysytellä tällä hyväksi havaitulla polulla. Epäilen kuitenkin kahleettoman luovana kahelina tunnetun miehen malttia pysytellä paikoillaan, joten meillä oudon ja ihmeellisen kreikkalaisen hidalgon ihailijoilla tulee melkoisella varmuudella jatkossakin olemaan mielenkiintoisia aikoja edessämme.


Arvio: 4.5/5


THE FAVOURITE, 2018 Irlanti, Iso-Britannia, USA
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Deborah Davis, Tony McNamara
Näyttelijät: Emma Stone, Joe Alwyn, Nicholas Hoult, Olivia Colman, Rachel Weisz