Dogville (2003)

Lars von Trierin leffojen arvosteluun ei meinaa allekirjoittaneella enää sanatkaan riittää. Se mies on nero tai pelkästään hullu nero. Näiltä maestron leffoilta ei vain yksinkertaisesti ikinä koskaan voi tietää etukäteen mitä tuleman pitää. Fiksuimmat ymmärtävät myös olla etukäteen turhia tonkimatta, joten tämäkin arvostelu kannattaa lukea vain omalla vastuulla, mikäli siis Dogvillea ei vielä ole tähän päivään mennessä tullut katsottua. Yllätyksiä on meinaan luvassa roppakaupalla jo heti toteutustavasta lähtien, sen voin luvata oikein pyhästi käsi sydämellä. Oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa katsottuna tämä voi hyvinkin olla parasta koskaan, mutta väärällä mielellä katsottuna taas jotain aivan muuta. Tämä ei ole vitsi, tämä on varoitus.

Kuten varmaan jo tähän mennessä onkin tullut selväksi, oli Lars von Trier mukana taannoisessa pseudodokumentaarisempaa kuvaustyyliä suosivassa dogma-liikkeessä yhtenä pääarkkitehtina. Dogvilleä tuskin lasketaankaan enää kyseisen tyylilajin leffaksi, mutta se henkii silti edelleen kaikuja kyseisen suuntauksen manifestista ja sen periaatteista. Dogvillen tapahtumat esimerkiksi sijoittuvat vanhan ajan Amerikkaan, mutta kokonaisuus on kuvattu minimalistisesti lavastetulla lavalla yrittämättä esittääkään koko juttua minään keinotekoisena fiktiona. Tekeekö ratkaisu von Trierin elokuvasta siis erityisen realistisen? En tiedä, mutta yllättävän hyvin se kuitenkin omasta mielestäni toimii.

Varsinainen tarina on tällä kertaa jaettu yhdeksään osaan sekä lyhyeen prologiin. Alussa Nicole Kidmanin esittämä kuvankaunis naikkonen pakenee gangstereita Dogvillen pieneen vuoristokylään. Asukkaat päättävät paikallisen idealistin johdolla ottaa naisen siipiensä suojiin, ja ansaitakseen näiden kunnioituksen nainen päätyy tekemään kyläläisille pieniä aputöitä. Alun jälkeen seuraavat käänteet ovat sitten sen verran merkittäviä koko lopun tarinan kannalta, etten halua lähteä niitä spoilaamaan, mutta von Trieri ei tunnetusti kavahda rankempia ja provokatiivisempiakaan peliliikkeitä, joten Dogvillenkin suhteen on syytä varautua henkisesti lähes mihin tahansa.

Jälleen kerran ihmisten tästä löytämät tulkinnat ovat koko jutun suola ja sokeri. Olen lukenut jos jonkinlaista mielenkiintoista sosiologista ja uskonnollis-filosofista analyysiä, mutta omasta mielestäni tässä on kyse 1900-luvun alun villin amerikkalaisen ryöstökapitalismin ja nykypäivän imperialismin suorasta kritiikistä. Kylä näyttää ja kuulostaa aluksi kuin miltä tahansa pikkukylältä, mutta pinnan alta alkaa tarinan edetessä nousta esiin sortamiseen ja itsekkääseen hyötymiseen liittyviä käänteitä, jotka lopulta johtavat naisen kirjaimelliseen orjuuttamiseen asti. Samanlainen tilanne oli muinoin monilla Amerikkaan viime vuosisadan alussa lähteneillä maahanmuuttajilla ja toisaalta nykypäivän banaanitasavaltoihin ulkoistettujen tehtaiden työläisillä. Nimi "Dogville" viitannee vanhaan sanontaan koiran koiran syömisestä, mikä taas viittaa edelleen kriittisesti kilpailuyhteiskuntaan ja itse elokuvan varsinaiseen loppuratkaisuun.

Mikäli siis istumalihaksia ja kärsivällisyyttä löytyy kolmen tunnin käsikameralla kuvatun teatteriesityksen seuraamiseen, on luvassa melkoisen omalaatuinen, mutta sitäkin tunnelmallisempi erinomaisesti näytelty älykäs yhteiskuntakriittinen taideleffa tanskalaisen taideriiviön taattuun tyyliin. Itse tykkäsin tästä jo teininä, mutta isoksi kasvaneena vieläkin enemmän.


Arvio: 4.5/5


DOGVILLE, 2003 Tanska, Ruotsi, Ranska, Norja, Alankomaat, Suomi, Iso-Britannia, Saksa, USA
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Harriet Andersson, James Caan, Lauren Bacall, Nicole Kidman, Paul Bettany, Stellan Skarsgård