Melancholia (2011)

Muistan törmänneeni tähän Lars von Trierin tunnetumpiin lukeutuvaan elokuvaan ensimmäisen kerran joskus ammoisina aikoina ollessani työllistettynä paikallisessa kirjastossa, taisi vieläpä olla tämän ilmestymisvuonna tai vähän jälkeen. Ensimmäisen kerran nimi osui korvaan jonkun valittaessa miten huono tämä on ja miten ei puhuja enää koskaan aio katsoa ainuttakaan von Trierin ohjaustyötä eläessään. En tähän päivään mennessä tiedä, onko kyseinen henkilö malttanut pitää päänsä vai onko maestron seuraavien leffojen kohdalla päässyt itsekuri höltymään, mutta olipahan mielenkiintoinen tapa itselleni tutustua tällaiseen taideteokseen ihan käytännössä.

Melancholia on Lars von Trierin Masennus-trilogian toinen osa, edellisen ollessa tunnetusti Antichrist. Yhteistä näille teoksille on ensisijaisesti ohjaajansa vuosituhannen vaihteessa kärsimä vakava masennustila, joka inspiroi tätä työstämään aihetta etäisesti käsitteleviä taideleffojaan. Melancholiakin sai alunperin inspiraationsa von Trierin käymästä terapiaistunnosta, jossa psykologi kertoi tälle masentuneiden tyypillisesti käyttäytyvän rauhallisesti paineen alla, sillä nämä luonnollisesti odottavat aina pahinta. Yksi asia johti toiseen ja von Trier löysikin itsensä pian kirjoittamasta tarinaa maailmanlopusta, murskatuista unelmista ja tietysti itse masennuksesta.

Edellisten von Trierin ohjaustöiden tavoin tälläkin kertaa useampaan osaan jaetun tarinan masentunut päähenkilö on nimeltään Justine. Ensimmäisessä osassa nainen on viettämässä häitään hulppeassa kartanossa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Mikään ei kuitenkaan mene niin kuin on suunniteltu: avioparin perheet ovat pohjimmiltaan kovin dysfunktionaalisia, työtoverit hävyttömiä omaneduntavoittelijoita ja lopulta morsionkin ajautuu harrastamaan seksiä pomonsa veljenpojan kanssa. Pettynyt aviomies päätyykin lopulta jättämään morsiamensa hääjuhlallisuuksien päätteeksi.

Lopun ihan kirjaimellisesti lähetessä Auringon takaa paljastuu salaperäinen planeetta, joka lähestyy uhkaavasti kohti Maata suoralla törmäyskurssilla. Tiedemiehet rauhoittelevat ihmisiä kertomalla Melancholia-nimen saaneen tuomiopäivän kiertolaisen ohittavan oman planeettamme, mutta internetin salaliittoteoreetikot sekä alussa tuomiopäivästä kauniilla oopperamaisella montaasilla informoitu katsoja tietävät kummankin olevan lopulta oikeassa ja voimattoman ihmiskunnan lopulta tuhoutuvan elämääkin suurempien voimien käsittelyssä.

Melancholia lieneekin jälleen niitä teoksia, joiden varsinaisella juonella ei olekaan niin väliä, ainoastaan tavalla jolla se on kerrottu. Parhaimmillaan Melancholia on pahuksen nättiä katsottavaa ja kuultavaa kaikkine tyylikkäine hidastuksineen ja Wagnerin Trisran ja Isolde -oopperaa hyödyntävine kohtauksineen sekä Andrei Tarkovskin teoksille avoimesti kumartavine viittauksineen. Ymmärtääkseni von Trier on tällä kertaa halunnut teoksellaan paljastaa inhimillisten maallisen mammonan ja rituaalien perimmäisen tyhjyyden ja pakottaa katsoja elokuvansa hahmojen tavoin sekä kautta pohtimaan mikä elämässä lopulta on tärkeää ja miksi. Lopun lähetessä päähenkilön masennuskin näyttäisi esimerkiksi parantuvan kuin itsestään, mitäpä yksi epäonnistunut avioliittokaan lopulta merkitsee täydellisen massatuhon rinnalla.

Taidankin sovinnollisesti jättää tämän vain tähän, sillä mitäpä hyötyä on lähteä listaamaan tällaiseen yhteen naurettavaan tekstiin koko elokuvan varsinaista asiasisältöä. Kuten niin monen muun tekijänsä taideteoksen kohdalla, tästäkin joko pitää kaikessa monitulkintaisuudessaan ja taiteellisuudessaan todella paljon tai sitten vain yksinkertaisesti vihaa vähintään yhtä palavalla raivolla kuin se alussa mainittu tyyppikin. Vaikea tätä asiaa tämän selkeämmin enää sanoiksi pukeakaan.


Arvio: 4.5/5


MELANCHOLIA, 2011 Tanska, Ruotsi, Ranska, Saksa
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Charlotte Gainsbourg, Charlotte Rampling, Kiefer Sutherland, Kirsten Dunst, Stellan Skarsgård