Toy Story 4 (2019)

Henkilökohtainen suhteeni Toy Storyn kaltaiseen, nyt jo mammuttimaiset mittasuhteet ja kuorma-autoletkallisen edestä erilaisia palkintoja keränneeseen franchiseen on todellisuudessa triviaali kuin koiran suhde puruluuhun. Allekirjoittaneella taitaa edelleen olla jossain tallessa kaksi ensimmäistä osaa alkuperäisinä videokasetteina – hyviä elokuvia molemmat, vaikka ensimmäinen onkin jo pelkästään animaatioteknisesti vanhentunut kuin Tutankhamon kaatosateessa. Kolmatta, muinoin viimeisenä markkinoitua osaa en varsinaisesti jaksanut sen ilmestyessä enää katsoakaan, sillä nuorella ihmisellä on oikeasti parempaakin harrastetta, mutta kuulemani mukaan sen pitäisi olla joka suhteessa koko trilogian koskettavin ja paras osa.

Bob Igerin roopeankkamainen hullunkiilto silmissään johtama raha-automaatti ei suinkaan viitsinyt jättää huikeaa menestystarinaa vain kolmeen, sillä nythän meillä on kokonainen sukupolvi niitä alkuperäisiä nostalgisoivia entisiä nuoria, jotka ovat valmiita maksamaan saadakseen lisää vanhan toistoa. Valitettavasti sitä myös saatiin ja varmuudella myös saadaankin lisää, mutta onneksi puikoissa kuitenkin on maailman johtava animaatiopulju, joten jäljen voi ainakin huonoimmillaankin olettaa olevan jotenkuten säällistä ja mukiinmenevää tasoa. Onneksi Toy Story 4 onkin kaikkea sitä ja vähän enemmän – niin hyvässä kuin pahassakin.

En muista missä osassa tai niiden välissä Andyn lelujen joukossa suoritettiin puhdistus ja Bobeepin kaltaisista käytännössä täysin kasvottomista ja persoonattomista sivuhahmoista hankkiuduttiin suosiolla eroon uusien tieltä. Tällä kertaa Bobeep tekee paluun kadonneena leluna ja itsenäisenä vahvana naisena, joka ei omistajaa tai miehiä kaipaa. Woody päätyy kuin taikaiskusta omalla pelastusreissullaan kadonneiden lelujen joukkoon vain joutuakseen itse vaikeiden kysymysten eteen: mitä merkitsee olla jonkun omistama lelu tai miksi palata takaisin vain tullakseen lopulta heitetyksi pois, jos elämää on myös ihmisten maailman ulkopuolella?

Toy Story 4 näyttää ja kuulostaa kertakaikkisen upealta, mutta tämähän ei tietenkään tule yllätyksenä kenellekään, joka sattuu vähänkään tuntemaan alan kuvioita tai tällaisen spektaakkelin hintalappua. Tekijöiden keksintö sijoittaa tapahtumat riemunkirjavaan ja loputonta toimintaa kylvävään tivoliin oli nerokas veto, joka onnistuu silkassa värikylläisyydessään nostamaan lelusaagan uusimman osan puljun näköelimille herkullisimpien ja monipuolisimpien teosten joukkoon. Pelkästään värien runsaus ja erilaisten kontrastien luova käyttö toi itselleni hyvällä tavalla mieleen alkuaikojen aikuisempaan makuun suunnatut Disney-leffat, joissa ei suinkaan kaihdettu sulatella makean kirsikkaiseen satuun mukaan myös groteskimpaa kuvastoa ja tunnelmaa. Hilpeästi tätäkin aspektia yritettiin markkinointikoneiston saarnoissa esitellä jonain Pixarin uutena innovaationa, mutta todellisuus on jotain aivan muuta!

Suurin hukattu tilaisuus Pixarin uusimmassa onkin mielestäni sen tuttuakin tutumpien peruskikkojen varaan rakennettu käsikirjoitus, joka muutamia uutuuttaan kiilteleviä niksejä esitellessään onnistuu vain rysähtämään pahemman kerran vastaantulijan kaistalla köröttelevään palkintorekkaan. Tarinan runko mm. seuraa löyhästi ensimmäisen osan vastaavaa buddy-kaavaa, jossa Buzz Lightyearin tilalla on Bobeepin ohella roskista koottu uusi tuttavuus, joka todellisuudessa on vain McGuffin, jolla tarinaa saatiin liikutettua paikasta toiseen. Matkan varrella kohdataan luonnollisesti vielä ilkeitä leluja, yksi viattomalta vaikuttava, mutta todellisuudessa niitä rumiluksiakin häijympi tapaus, etc. Klimaattista nostalgiasyöksyä katsojassa kiihottava kierrätysjuoni on helposti valovuosia hienostuneempi ja ovelampi kuin näissä Disney-rahastuksissa keskimäärin on totuttu näkemään, mutta tunsin itse tulleeni tätä katsoessani vain keljusti manipuloiduksi.

Oikeastaan vasta nyt tulinkin ajatelleeksi, että koko leffa olisi yhtä hyvin voinut olla Woodyn oma spin-off, sillä muu kööri tuntui muutenkin olevan tässä vain mitättömässä sivuosassa ihan vain muodon vuoksi. Yhdelläkään tutuista hahmoista ei ihan kirjaimellisesti ole juuri minkäänlaista annettavaa neljännen lelustoorin kertomuksen varsinaiseen kovaan ytimeen, sen sanomaan tai edes dialogiin jotain kömpelöitä huumoriviritelmiä lukuun ottamatta. Woodyn suuren seikkailun luonnehtiminen neljänneksi täysiveriseksi Toy Story -leffaksi tuntuukin täysin väärältä, vähän kuin ristisi sen taannoisen suoraan videolla julkaistun itseironisen hauskan Buzz Lightyear - Avaruusranger: Seikkailu Alkaa -rainankin viralliseksi Disney-klassikoksi, jota se ei tietenkään ikimaailmassa ole eikä voisikaan olla.

Erityisenä harmistuksena koin neljännen Toy Storyn kyseenalaistavan aivan liikaa itse elokuvasarjan perusasetelmaa sekä perusoletuksia ja saavan katsojan pohtimaan asioita, joita tällaisia leffoja nauttiessa ei saisi tai ainakaan kannattaisi lähteä mielessään pyörittelemään. Esineet ja asiat esimerkiksi heräävät ihmismielestä ja -kielestä riippumatta automaattisesti henkiin kun niitä keksii kutsua leluiksi? Ja ne pärjäävätkin oikein hyvin ilman suhdetta ihmisiin, vähän kuin eläimet? Eikä kukaan ole tullut koskaan huomanneeksi mitään ihmeellistä, vaan nämä henkiin heränneet esineet ovat kaikki nämä vuodet onnistuneet salaamaan olemassaolonsa? Oikeasti?

Tämä saattaa nyt kuulostaa tällaiselta ryppyisen ja ruman hobittivaarin ylianalysoinnilta, mutta oikeasti mietin näitä kuvioita jo muinoin ensimmäisen osan kohdalla joskus poikasena, mutta hyväksyin ne lopulta pitkin hampain, sillä kyseessähän periaatteessa on pelkkää satua ja sitä rataa, mutta tällä kertaa elokuva itse kiinnittää siinä määrin huomiota omiin aukkoihinsa, ettei niitä pysty enää täysin välttämään. Syvällistä ja rohkeaa ehkä, mutta tällainen turha jossittelu jos mikä pystyy syömään parhaan terän komeammastakin leffasta. Tai ehkä sitten olen vain vanha pieru enkä ymmärrä näistä asioista yhtään mitään, mutta nytpä en ainakaan saa enää häivytettyä takaraivoistani ajatusta, että seksileluilla ja pumpattavilla barbaroillakin lienee Toy Storyn maailmassa oma rikas henkinen elämänsä.

Pitäisi varmaan toisin sanoen lopettaa tällaisten katsominen ja mennä suosiolla jo nukkumaan. Hyvää yötä.


Arvio: 3.5/5


TOY STORY 4, 2019 USA
Ohjaus: Josh Cooley
Käsikirjoitus: Andrew Stanton, John Lasseter, Josh Cooley, Martin Hynes, Rashida Jones, Stephany Folsom, Valerie LaPointe, Will McCormack
Näyttelijät: Ally Maki, Annie Potts, Blake Clark, Bonnie Hunt, Christina Hendricks, Don Rickles, Estelle Harris, Jeff Garlin, Jeff Pidgeon, Joan Cusack, John Ratzenberger, Jordan Peele, Keanu Reeves, Keegan Michael Key, Kristen Schaal, Madeleine McGraw, Tim Allen, Timothy Dalton, Tom Hanks, Tony Hale, Wallace Shawn