Saapasjalkakissa (1969)

Useimmat tämän lukijat ovat todennäköisesti liian nuoria muistamaan tällaista, mutta ennen Prinsessa Mononokea ja Henkien kätkemää eräälle sukupolvelle Hayao Miyazaki tuli alunperin tutuksi nimenomaan Yleisradion 90-luvun alussa näyttämästä Naapurini Totorosta, tai "Näkymättömästä ystävästä", kuten elokuva vielä niihin aikoihin tunnettiin. Tämän kyseisen klassikkoteoksen vaikutus on monelle täytynyt olla järisyttävä, muistan joskus yhden kaverini kanssa löytäneeni joltain vanhalta videokasetilta mainoksen ja aikuinen mies hihkui ilosta pelkästään muistaessaan miten ihana elokuva Totoro joskus oli.

Mutta Naapurini Totoro ei suinkaan ollut ensimmäinen suomalainen kosketus Hayao Miyazakin tuotantoon. Ensimmäisen kerran miehen töitä nimittäin nähtiin Suomen teattereissa jo ammoisella 70-luvulla, mestarin vielä itsensä työskennellessä animaattorina muiden studioiden leivissä. Sikäli kun olen itse tutkimukseni tehnyt, lienevät tämä Toein Saapasjalkakissa ja vuotta aiemmin Suomessa julkaistu Seikkailu aarresaarella kirjaimellisesti ensimmäisiä meillä nähtyjä vihjeitä tulevasta. Saapasjalkakissa on oikeasti paljon enemmänkin, sillä tämän takaa löytyy muutama muukin tuleva Ghibli-taituri sekä tuleva Nintendon kuvittaja ja Pokemon-animaattori Yoichi Kotabe.

Saapasjalkakissan tarina onkin varmasti monelle jo valmiiksi tuttu, mutta tulkoon vielä ihan kertauksen vuoksi tiivistettyä tähän, sillä japanilainen versio kuitenkin eroaa alkuperäisestä jonnin verran.

Japanilaisessa satumaailmassa puhuva kissa ei enää olekaan poikkeus vaan puhuvilla kissoilla on kokonainen oma klaaninsa lakeineen ja kuninkaineen. Alussa kissojen kuningas määrää mystisen Pero-nimisen päähenkilön hirtettäväksi petturuudesta tämän osoitettua armollisuutta hiiriä kohtaan. Peräänsä kissa saa kokonaisen salamurhaajakolmikon, josta revitään tauotta slapstickiä koko keston ajan. Tien päällä Pero ystävystyy Pierre-nimisen myllärin pojan kanssa ja lupaa auttaa tätä naimaan kauniin prinsessan, mutta paha velho ehtiikin kaappaamaan neidon ensin itselleen ja loput varmaan arvaattekin.

Ei varmaan pienille naskaleille suunnattuna leffana tule kovinkaan suurena yllätyksenä, että Saapasjalkakissa on pohjimmiltaan vilpittömän höpsö ja lapsenmielinen elämys täynnä velmua huumoria ja tarttuvia lauluja, joista alun tunnussävel on aivan erityisen muistettavaa tavaraa. Toisaalta vanhan ajan japanilaiseksi animaatioksi ei pitäisi myöskään tulla yllätyksenä, että mallia on tälläkin kertaa selvästi haettu nimenomaan niistä paljon puhutuista neuvostoliittolaisista satuelokuvista, joihin aiemmin arvioitu Lumikuningatarkin lukeutuu. Toisin kuin Horus, auringon prinssin tapauksessa, tähän ei ole matkan varrella tarttunut mitään erityisen painavaa sanomaa tai sanottavaa vaan meno on parhaimmillaankin kevyttä vitsitulitusta kuin Looney Tunesissa.

Tylsäksi tai ylitsepursuavan sentimentaaliseksi ei Saapasjalkakissaa voi kuitenkaan moittia. Tämä on nimittäin nyt sitä tosi vanhan liiton Miyazakia, jossa kaikenlainen hempeily ja tunnelmointi on korvattu nopeatempoisella toimintatykityksellä sekä takaa-ajokohtauksilla. Lähes puolet koko leffasta sijoittuukin pahiksen linnaan, jossa käydään lähes tauotonta taistelua tämän taika-amuletista. Saapasjalkakissaa voikin ehkä verrata johonkin Lupin III: Cagliostron linnaan, johon on tästä selvästi inspiraatiota ammennettukin.

Toein maskotin omalle seikkailulle tulee tänä vuonna ikää täydet 50 vuotta, eikä sen viihdearvo ole vuosien varrella himmennyt tai kulahtanut tuumaakaan. Aikoinaan vallankumouksellisen virtuoosimainen animaatio ei ehkä enää edusta alan parasta osaamista, mutta se on edelleen hyväksyttävää ja vähintäänkin katsottavaa tasoa. Sanoisin jopa, että tämä kannattanee ehdottomasti tarkastaa jos vanhan koulukunnan anime ja Hayao Miyazakin nuoruusvuosien työt sattuvat aiheena vähänkään kiinnostamaan.


Arvio: 4/5


NAGAGUTSU O HAITA NEKO, 1969 Japani
Ohjaus: Kimio Yabuki
Käsikirjoitus: Hisashi Inōe, Morihisa Yamamoto
Näyttelijät: Asao Koike, Rumi Sakakibara, Susumu Ishikawa, Toshiko Fujita