Midsommar (2019)

Nyt kun taidekauhuilija Ari Asterin tyyliin on jo päästy sinuiksi, lienee vain kaikkein sopivin rako arvostella perään myös miehen viimekesäinen ulostus nimellä Midsommar. Koska mikäpä muu toisikaan iloa tähän vuoden pimeimpään ja lohduttomimpaan joulunjälkeiseen aikaan kuin Ruotsiin sijoittuvasta keskikesän juhlasta satuileva aurinkoinen hupsutteluleffa. Hereditary - Pahan perintön tavoin tämäkin on päässyt oikein virallisten kriitikoiden suosioon, joten mikä voisi oikeasti mennä pieleenkään?

Midsommar kertoo teinilaumasta, joka traagisen alun jälkeen päättää matkata Ruotsiin ottamaan osaa kerran yhdeksässäkymmenessä vuodessa järjestettävään juhlaan. Jokin niiden kapisten hurrien menoissa vaan tuntuu mättäävän, kun osanottajiakin katoilee kuka milloinkin ja ihmisiäkin uhraillaan ties mille vuorenpeikoille mitä mielikuvituksellisin tavoin, mutta sankarimme jatkavat rohkeina hamaan Wicker Manista, sen kurjasta jatko-osasta ja huvittavasta remakesta suoraan epätoivoisesti plagioituun loppuun asti, koska kauhuleffojen teinit nyt vain ovat perinteisesti todella tyhmiä.

Juonireferaatti ehkä saattoi antaa sellaisen kuvan, että tässä olisi jotain ihan ruotsalaistakin, mutta todellisuudessa Midsommaria tehdessä ei ilmeisesti keksitty tai vain haluttu hyödyntää ruotsalaista alan huipputason osaamista tai edes läntisen naapurimaamme komeita luonnonmaisemia, vaan niidenkin perässä on lähdetty ihan Unkariin asti. Uskoisin muutenkin epäuskottavan barbaarisen ruotsalaisen pakanameiningin purevan lähinnä sellaisiin ulkolaisiin, jotka eivät pohjoismaista tiedä Abban lisäksi muuta kuin jääkarhuja vilisevän Suomen sijaitsevan Itä-Siperiassa.

Noin yleensä Midsommarin juoni oli kaikkea muuta kuin kekseliäs ja omaperäinen. Oman ymmärrykseni mukaan tässä on haettu barbaarisella kultilla jonkinlaista kaikupohjaa päähenkilöiden kokemalle surulle ja henkiselle piinalle, mutta niiden kuuluisien Wicker Man -apinointien, pakollisen alun tragedian ja ohjaajan taatun visuaalisen silmän lisäksi henkilöhahmojen kehitys ja käsikirjoitus tuntui ontuvan aivan alusta asti. Mitään merkittävää tässä ei esimerkiksi opita tai muutosta koeta missään vaiheessa, vaan kukin henkilöhahmoista tuntui lähinnä tahattomalta karikatyyriltä pahimpia slasher-leffojen kliseitä alusta loppuun asti muutamilla ihan kivoilla psykedeelisillä näppäryyksillä höystettynä.

Luin jostain, että Midsommarin alkuperäisellä ohjaajan versiolla on mittaa muutaman minuutin vaille täydet kolme tuntia. Elämyksen suuruutta voi vain kuvitella mielessään, sillä tämä teatteriin asti päässyt trimmattu versiokin toi suuhun lähinnä vanhan valkosipulin ja happaman etikan maun, jota yritän yhä tuntikausien jälkeenkin epätoivoisena kitalaestani häivyttää. Ari Asterin on oltava aikamme teennäisimpiä ja tekotaiteellisimpia ohjaajia. Vertailuja Lars von Trieriin ja Antichristiin ei voi terveen järjenkään voimin käsittää.


Arvio: 2/5


MIDSOMMAR, 2019 USA
Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Näyttelijät: Florence Pugh, Jack Reynor, William Jackson Harper, Will Poulter