Cold War (2018)

Saamattomuus on perkeleestä. Valitettavasti taidan toisinaan sortua tuohon kyseiseen syntiin itsekin. Pawel Pawlikowskin, tuon puolalaisen nykyelokuvan johtotähden uunituore klassikko oli jo kertaalleen näppäimilläni ammoisina aikoina, mutta jostain syystä en päässyt sen puimisessa juuri puusta pitkään. Ehkä aika ei vain ollut oikea, tai sitten vain unohdin sen tahallani, jotta sain keksittyä itselleni myöhemmin kelpo tekosyyn katsoa se vielä uudemman kerran hyvän viinin ja ruuan kanssa, hyvässä seurassa ja juuri oikealla hetkellä, ajatuksella, rauhassa, rakkaudella – nautiskellen.

Kenellekään vähänkään luku- ja kielitaitoiselle tuskin tuleekaan yllätyksenä, että Cold War sijoittuu kylmän sodan hyisimpiin vuosiin, tarkemmin sanottuna karkeasti 40- ja 60-lukujen taitteeseen. Puola on Stalinin isällisellä otteellaan kaitseman Neuvostoliiton suojeluksessa matkalla kohti puhdasta kommunismia. Kaikenlainen hengellisyys, vapaudet ja ihmisten luottamus toisiinsa on tuhottu, taide ja kulttuuri kahlehdittu kansan tavoin palvelemaan vain ja ainoastaan aatteen paloa uhkuvan puolueen vinksahtaneeksi asti rappioitunutta ilosanomaa orjuuden vapauttavasta voimasta.

Cold Warin alkuasetelmia kirjoittaessani vasemmalla kädellä nauttimani punaviini jättää kitalakeeni mukavan suklaisen jälkimaun, johon yhtyvä valko- ja sinihomejuusto saivat makunystyräni huokaisemaan onnesta. Maku on vähän samanlainen kuin taannoisella kerralla, kun maistelin mallasviskiä, poltin päälle piipullisen rommitupakka ja kupillisen laadukasta teetä. Päiväkausiksi taattu mielihyvä oli samaa luokkaa Cold Warin virheettömän komean ensimmäisen kymmenminuuttisen kanssa, joka pelkällä hiljaisella kuvallisella taituruudella riitti kertomaan kaiken oleellisen itse teoksen keskeisistä teemoista ilman rahtusenkaan vertaa teennäisyyttä.

Keskeisenä viestintäkeinona Pawlikowskilla on teoksessaan hiljaisuus sekä musiikki. Japanin Mika Waltariksi ristimäni Kenji Mizoguchin raadollisen realistiset ja mestarillisen syväluotaavat historialliset draamat mieleen tuovassa tarinassa kaksi musiikillista sielua kohtaa toisensa vain joutuakseen lopulta kylmän kohtalon riepottelemiksi. Yksityiskohdilla tai nimillä ei tässä kohtaa ole edes niin väliä, sillä äärimmäisen inhimillisen tarinan timanttinen ydin on pohjimmiltaan niin ajaton ja universaali, että sen voisi yhtä hyvin sijoittaa mihin tahansa aikaan sekä paikkaan lopputuloksen yhtään kärsimättä.

Mukavaan elämään ja länsimaiseen elintasoon tottuneen nykyihmisen lienee vaikea täysin ymmärtää Pawlikowskin kuvaamaa maailmaa ja sen karuja realiteetteja. Sosialistimaissa yksittäiset ihmiset eivät voineet luottaa toisiinsa, sillä käytännössä kuka tahansa parhaista ystävistä, rakastavaisista ja jopa perheiden sisällä saattoi todellisuudessa olla valtion urkkija ja lähettää omaisiaan uudelleenkoulutusleireille silkasta rahasta tai olosuhteiden pakosta. Niinpä Cold Warinkin tunteiden ilmaisu on pohjimmiltaan äärimmäisen hillittyä ja ihmiset näennäisen apeita, mutta pinnan alla salaiset, kielletyt intohimot ja rakkaus roihuavat valtoimenaan – ja saavat kauneimman ilmaisumuotonsa taiteista sielukkaimmissa, musiikissa.

Rautaesiripun ulkopuolella rakastavaisia ei kuitenkaan odota sellainen paratiisimainen maailma, josta nämä olivat unelmoineet. Jos sosialistisessa idässä taide on valjastettu palvelemaan hallitsevan puolueen ja sen johtomiesten poliittisia tarpeita, on henkiset juurensa unohtaneessa lännessä pääoman mahti kaupallistanut taiteista jaloimman silkaksi teennäiseksi humpuukiksi ja sirkuspelleilyksi. Pawlikowskilla tuntuukin olevan paljon painavaa sanottavaa maailman henkisestä tilasta niin idässä kuin lännessäkin. Moni poliittinen hilavitkutin on vuosien saatossa kaatunut tai muuttanut muotoaan, mutta tietyt asiat ovat säilyneet entisellään: 2000-luvun ihminen on menettänyt kosketuksensa hengelliseen, eristäytyminen ja sosiaalinen vieraantuminen vievät meitä kohti jotain, mitä emme vielä täysin ymmärrä, mutta jonka ääripään olemme viimeisen vuosisadan kuluessa nähneet, mutta jota emme halua muistaa tai ymmärtää.

Pawlikowskin mestariteoksen sanoma ja maailmankuva lähentelevätkin hämmentävän paljon Tengiz Abuladzen Katumuksen vastaavia, mikä ei ilmansuunnan ja historian samankaltaisuuden tuntien olekaan mikään ihme. Toisin kuin Abuladzella hahmoilla, Pawlikoskin teoksessa ei kuitenkaan ole yksiselitteisen onnellista loppua. Rakastavaiset saattavat löytää pakotien hullusta maailmasta sekä elämälleen tarkoituksen, vapautua kahleistaan sekä saavuttaa kauan kadoksissa olleen, kuolleeksi luullun Jumalan, mutta hinta kaikesta on lopulta äärimmäisen raskas ja traaginen.

Henkilökohtaisesti olen vain autuaan hyvilläni, että sain kunnian katsoa Cold Warin kaltaisen taideteoksen useammankin kerran. Sen arvosteleminen oli sanoinkuvaamattoman nautinnollista, ja vaikka samalla herkkuja napostelinkin, ylensi Pawlikowskin teoksen sanoma sekä laadukkuus euforiaani kaikilla aisteilla aivan uudenlaisille hengellisille tasoille, jollaiseen vain harva elokuva on koskaan kyennyt. Luottoni Pawlikowskiin sekä eurooppalaisen elokuvan mahdollisuuksiin kohosivat Cold Warin nähtyäni roimasti.

Olen onnellinen.


Arvio: 5/5


ZIMNA WOJNA, 2018 Puola, Ranska, Iso-Britannia
Ohjaus: Pawel Pawlikowski
Käsikirjoitus: Janusz Glowacki, Pawel Pawlikowski, Piotr Borkowski
Näyttelijät: Agata Kulesza, Borys Szyc, Cédric Kahn, Jeanne Balibar, Joanna Kulig, Tomasz Kot