Hereditary - Pahan perintö (2018)

Tämän leffan kanssa heittäydyin kerrankin todella laiskaksi ja turvauduin ulkopuoliseen apuun sitä valikoidessani. Viime vuosina nimittäin on ilmestynyt kourallinen ihan katsottaviksi kehuttuja kauhuelämyksiä, joista itse olen vähintäänkin täysin kuutamolla. Nimetön avustajani suositteli minulle tällaista ilmeisen innovatiivistakin kikkailuleffaa viime vuodelta, joka näyttäisi silkaksi roskaksi leimaantuneen genrensä edustajalle poikkeuksellisesti saaneen kriitikoilta yleisöä huomattavasti lämpimämmän vastaanoton. Taidekauhua, siis? Kelpaa mulle.

Ihan positiivisena huomiona Hereditary vaikuttaisi kuuluvan harvalukuiseen hitaasti riipivään kauhuun, jossa ei kovilla äänillä tai vilkkuvilla valoilla ainakaan näennäisesti pyritä katsojan aisteja liiaksi häiriköimään. Lähtökohtaisesti kaiken pitäisi siltä osin olla siis kunnossa. Kolikon kääntöpuolena jälleen tarpeettomasti yli kaksituntiseksi venytetty tarina tuntuu vain laahaavan ja laahaavan etenkin keskivaiheilla pahasti etenemättä yhtään mihinkään. Pelonväristysten ohella kannattaa varautua myös haukottelemaan ja pyörittelemään silmiään pysyäkseen hereillä ainakin lopun näennäiseen kliimaksiin asti.

Tarinahan siis kertoo keskiluokkaisesta amerikkalaisesta perheestä, jonka piirissä kuolleet sukulaiset tuntuvat muistuttavan itsestään mystisellä aavemaisella läsnäolollaan. Kun perheen tytär kuolee tapaturmaisesti, alkaa syyllisyys ja shokkitila repiä pikku hiljaa ydinperhettä hajalle paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Erilaiset harhakuvat ja -aistimukset seuraavat toisiaan, jännitys on ainakin tiivistyvinään aina loppua kohden, mutta juoneen ei tolkkua saada edes hämärässä kliimaksissa, joka jättää enemmän avoimia kysymyksiä kuin antaa varsinaisia vastauksia. En lopulta ollut itse laisinkaan varma siitä, kuka tässä oikeasti on se kaikkein hulluin: Ari Aster, minä itse, joku tätä ylistäneistä kriitikoista vaiko joku itse elokuvan henkilöhahmoista.

Tämä nyt liittyy varsin löyhästi itse leffaan, mutta menköön. Yhdessä kohtaa tarinan perhe yrittää ottaa vainajiin kontaktia spiritistin avulla, ja huomasin niskakarvojen jäätävän verestävän nousun sijaan nauravani koko jutulle ääneen. Mieleeni nimittäin tuli Salattujen elämien muinainen jakso, jossa Pihjalakadun väki yritti ottaa samoilla menetelmillä yhteyttä Tyyne Puustisen haamuun. Tyyne Puustinenhan oli se yksi alkuaikojen naapureista, joka löydettiin kotoaan kuolleena ja jota sitten vatvottiin varmaan vuoden päivät. Pelkkä ajatus Ismo Laitelasta ja Seppo Taalasmaasta istumassa joku juomalasi kädessä puhelemassa kummituksille saa hymyn nousemaan naamalle joka ainut kerta.

Oloni on nyt kuin klavulla päähän lyödyllä. Mikä on tämä tällainen päällisin puolin ihan hyvin leikattu, kuvattu ja jopa näytelty elokuva, joka yrittää söhiä ja huitoa vähän joka suuntaan kuin sokea kuuro humalassa, välillä onnistuen luomaan jotain ihan oikeasti kiinnostavaakin salaperäistä auraa, mutta seuraavassa kohtauksessa jo hukkaavan nekin harvat ideat jonnekin omaan epämääräiseen kikkailuvyyhtiinsä. Ilman Toni Colletten oikeasti purevaa roolisuoritusta järkensä surusta menettävänä äitinä Hereditary todennäköisesti kaatuisi kuin lehtimaja omaan mahdottomuuteensa.

En ole kovinkaan montaa vastaavaa leffaa viimeisten vuosien aikana vaivautunut katsomaan, mutta näkemistäni esimerkiksi sellainen indie-taidekauhu kuin Babadook onnistui mielestäni kiteyttämään poikkeuksellisen hienosti vähän samanlaisen skitsofreenisen kuumeisen melankolian, johon Hereditarykin selvästi on pyrkinyt. Suosittelenkin lukijaa mieluusti katsastamaan sen ja jättämään omaan arvoonsa tällaisen tekotaiteellisen räpellyksen, tai vaihtoehtoisesti unohtamaan kaltaiseni vanhan rääppänän rätinät ja katsastamaan saman tien vaikka molemmat. Valinta on vapaa, mutta nytpä ainakin tiedätte Tyyne Puustisen haamun ja minun mielipiteeni.


Arvio: 2/5


HEREDITARY, 2018 USA
Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Näyttelijät: Alex Wolff, Ann Dowd, Gabriel Byrne, Milly Shapiro, Toni Collette