Roma (2018)

Olen seurannut jo vuoden, parin edestä Netflixinä tunnetun kummajaisen edesottamuksia, enkä ole oikein osannut päättää, onko tässä nyt sitten taiteenlajin tulevaisuus vaiko vain ohi menevä muotioikku. Yhteen aikaanhan puljun konseptia juhlittiin kaikessa innovatiivisuudessaan ja helppokäyttöisyydessään jopa piratismin tuhona, mutta muiden vastaavien tahojen ilmaannuttua markkinoille moraaliltaan välinpitämättömämpi yleisö tuntuisikin palanneen jälleen vähemmän päivänpaistetta kestäville striimausvesille internetin pimeämmälle puolelle.

Alfonso Cuarónin mahtava Roma edustaa laadultaan legendaarisella tavalla heittelehtivän Netflix-alkuperäistuotannon tasokkaampaa ääripäätä, jopa siinä määrin että se pääsi viime vuonna ehdolle jopa kymmeneen Oscariin ja moneen muuhun alan suureen pystiin ja palkintoon valtavan kohun saattelemana: monen mielestä oli sääntöjä vastaan päästää teatteriketjujen ohi suoraan kotikatseluun asti ehtinyt teos kilpailemaan Oscar-gaalan kaltaisessa jättimäisessä tapahtumassa – jopa titaanisen suuri ja voimakas Steven Spielberg jyrisi mielipiteensä ilmoille aiheesta, mutta ilmeisen turhaan, sillä Roma onnistui lopulta nappaamaan kymmenestä ehdokkuudestaan kolme: parhaan ulkomaisen elokuvan, parhaan kuvauksen ja parhaan ohjauksen Oscarin.

Romaa voisi käytännössä kuvata vähän kuin yhdistelmäksi Aki Kaurismäen lakonista kerrontaa yhdistettynä Aleksandr Dovzenkon teosten parhaimmillaan hyvinkin viehkeään aistillisuuteen. Cuaronin elokuva alkaakin kohtauksella, jossa palvelijatar pesee lattiaa; Roman perusteema ja tyyli esitellään siis jo tässä vaiheessa: erilaisten luonnonelementtien kohtaaminen, veden kierto, yhteiskunnallinen epätasa-arvo. Läpi elokuvan nämä teemat toistuvat eri muodoissaan, kuin kommentoiden hiljaisella tavalla tapahtumien saamia käänteitä sekä kertoen samalla omaa tarinaansa näiden ihmisten asuttaman maailman luonnon ja sosiaalisen elämän toisistaan sidoksissa olevista lainalaisuuksista sekä aikansa meksikolaisen yhteiskunnan kivuliaasta murrosvaiheesta.

Mitä taas varsinaiseen narratiiviin tulee, on kyseessä kerronnaltaan äärimmäisen vähäeleinen ja hiljainen teos, jossa ei ole kovinkaan paljoa merkitsevää dialogia, dramatiikkaa tai edes musiikkia. Tarinan päähenkilö on etniseen vähemmistöön kuuluva nainen, joka elättää itsensä varakkaan perheen palvelijana sekä epävirallisena perheenjäsenenä. Kun palvelijatar tulee raskaaksi, ottaa muu perhe velvollisuudekseen auttaa tätä parhaansa mukaan, mutta lopputulos ei kuitenkaan ole niin yksiselitteisen iloinen ja mieltä ylentävä kuin voisi luulla.

The Favouriten ja Cold Warin kaltaisten kuvallisesti juhlavien teosten jäljiltä olin rajattoman utelias näkemään, mitä Cuaronin palkittu kameratyöskentely voisi niihin verrattuna vielä parantaa, ja vaikka se erittäin pätevää jälkeä onkin ja kykenee jo yksinään täydentämään vaimeahkoa kerrontaa, en ehkä itse olisi mennyt sille Oscaria tässä kategoriassa myöntämään. Ehkä mielipiteeseeni tosin vaikuttaa, että kahdessa edellisessä puvustuksen ja lavastuksen kaltaiset osa-alueet olivat Romaakin hiotumpia ja onnistuivat siksi luomaan vaikuttavamman visuaalisen vaikutelman, mutta kaikkeen ylitsepursuavaan etukäteishehkutukseen nähden Cuarónin teos oli tässä suhteessa itselleni pienoinen pettymys.

Jos Roma olisi jostain osa-alueestaan ansainnut vielä ylimääräisenkin kultaukon, niin omasta mielestäni äänisuunnittelustaan, joka saa melkein tuntemaan nenässään näyttelijöiden hien hajun, tuntemaan ihollaan lämpimän tuhkan hohkan sekä kesäisen vesisateen, kuvittelemaan ympärilleen taivaalta ikkunalasiin iskeytyvien jäisten rakeiden kuuron. Kun tähän yhdistetään kaikki jo edellä mainittu yhdessä luontevien amatöörinäyttelijöiden kanssa, tuntuu kokonaisuus elävän ja hengittävän aivan omalla luontaisella rytmillään, kuin elokuvan rinnassa sykkisi oma sydämensä.

Ja äitiäs kans ja Gravityn ohjaaja on näin ollen onnistunut jälleen luomaan jotain todella sykähdyttävää ja persoonallista, vaikka kokonaisuus ehkä jääkin omissa kirjoissani lievästi vajaaksi ja etäiseksi. Harvemmin valtavirrasta astuu esiin tällaisia syvällisemmin ihmissieluun takertuvia ja epäsuorasti yhteiskunnallisiakin asioita käsitteleviä teoksia, mutta sitä suuremmalla syyllä näistä harvoistakin on syytä iloita ja olla hyvillään. Niin kauan kuin Netflix tarjoaa Roman, Klausin ja The Irishmanin kaltaisia taide-elämyksiä, en ainakaan itse koe millään muotoa tarpeelliseksi siirtyä kilpailijoiden tai jonkun epämääräisen merirosvopalvelun piiriin.


Arvio: 4/5


ROMA, 2018 Meksiko, USA
Ohjaus: Alfonso Cuarón
Käsikirjoitus: Alfonso Cuarón
Näyttelijät: Carlos Peralta, Daniela Demesa, Diego Cortina Autrey, Fernando Grediaga, Jorge Antonio Guerrero, Marco Graf, Marina de Tavira, Nancy García, Yalitza Aparicio