Suuri paraati (1925)

On tavallaan todella hauskaa palata vanhojen klassikoiden pariin uudemman katselukerran muodossa vuosikausia myöhemmin täysin erilaisella asenteella ja virkeämmällä mielellä. Moni asia on tällä välillä muuttunut, eikä vähiten karttuneen yleissivistyksen ja erikoistuneemman maun muodossa. Suuren paraatin olenkin nähnyt aiemmin vain kertaalleen joskus ammoisina lukiovuosinani, jolloin tämä tekikin valtavan vaikutuksen ja oheen olinkin muutaman vuoden jälkikäteen kirjoittanut tätä varauksetta hehkuttavan ja innostuneen kommentinkin suositteluineen päivineen. Kovaa on siis kaikesta päätellen mykän ajan suurin sotaspektaakkseli nuorta Brutusta iskenyt.

King Vidorin Suuri paraati on kaikenlaisten Hollywoodisssa tuotettujen massiivisten sotaspektaakeleiden vaikutusvaltaisin ja maineikkain esi-isä, jopa vaikutusvaltaisempi kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Lewis Milestonen legendaarinen Länsirintamalta ei mitään uutta. Pelkästään tätä tykitystä varten värvättiin neuvonantajiksi koko joukko alan asiantuntijoita ja veteraaneja pilkuntarkan realismin nimissä. Aikoinaan totuudellisuuteen pyrkivä ote oli siis jo yksinään varsin uudenlainen lähestymistapa perinteisesti varsin romantisoidussa genressään. Panostus myös kannatti, sillä Suuresta paraatista muodostui yksi vuosikymmenen huikeimmista menestystarinoista ja se poikikin välittömästi koko joukon monenkarvaisia jäljittelijöitä ympäri maailmaa aina ihka oikean toisen maailmanpalon syttymiseen asti.

Mutta tällä kertaa taistellaan vielä ensimmäistä. Tarinan alkuvaiheilla kuullaan Amerikan liittyneen Euroopassa riehuvaan suureen sotaan ja kolme työväenluokkaista päähenkilöä värvätään isänmaallisessa hengessä mukaan taisteluun vapauden, demokratian ja tietysti myös sen kauniimman sukupuolen puolesta. Sitä ennen käydään läpi lyhyt kouluttautumisjakso ja leiskautellaan läpändeerusta patonkiranskalaisen paikallisväestön kanssa. Yksi miehistä jopa rakastuukin paikalliseen naiseen eikä kielimuurikaan lopulta kykene pysäyttämään nuorta hurmuria.

Tässä tuleekin Suuren paraatin ensimmäinen todellinen ongelma vanhemmiten kyynistyneelle itselleni: suuri osa koko elokuvasta heitellään rillumarei-läppää ja rakastetaan kuin kesäteatterin näytelmässä. Varsinaiseen asiaan päästään versiosta riippuen siinä puolenvälin tietämillä, mutta odotus kannattaa, sillä jälkimmäisen puolikkaan aikana räjäytetäänkin katsojan tajunta kerralla muusiksi parhaaseen Hollywood-tyyliin. Miestä kaatuu, vihollisten kesken nähdään jopa vähän solidaarisuutta eikä osumatta jää edes kolme päähenkilöämme. Itse asiassa tämä taisikin olla ensimmäisiä sotaleffoja, jossa käsiteltiin rehellisesti myös sodan seurauksia siinä taistelleiden yksittäisten miesten elämässä kotiutumisen jälkeenkin.

Olen todella pahasti kahden vaiheilla King Vidorin klassikon kohdalla. Toisaalta kyseessä on genrensä muotoutumiseen eniten vaikuttaneita pioneeritöitä ja arvostetuimpia yksilöitä muutenkin, mutta toisaalta nykysilmin katsottuna Suuri paraati näyttäytyy enimmäkseen hyvinkin siloteltuna ja sisäsiistinä eskapistisena Hollywood-viihdesotana, jota olen rankempien pasifistisempien kuvausten ystävänä itse oppinut vuosien varrella lähinnä vieroksumaan. Jos elokuvaa pitäisi arvioida ainoastaan sen suoran perinnön ja historiallisen merkityksen perusteella, olisi Suuri paraati koska tahansa täysien pisteiden mestariteos. Mutta koska näin ei kuitenkaan asiain laita ole, irtoaa tähtiä vain neljä.


Arvio: 4/5


THE GREAT PARADE, 1925 USA
Ohjaus: George W. Hill, King Vidor
Käsikirjoitus: Harry Behn, King Vidor, Laurence Stallings
Näyttelijät: Claire McDowell, Hobart Bosworth, John Gilbert, Renée Adorée