Klaus (2019)

Luulitte ehkä, että vuoden animaatiotapaus olisi Disneyn Frozen 2? Hehehee... todellisuudessa vuoden 2019 kiinnostavin ja todennäköisesti myös paras animaatioelokuva on Disney-veteraani Sergio Pablosin Netflixin siipien suojissa taiteilema vanhaa ja uutta liittoa taitavasti yhdistelevä Klaus, jota yksi jos toinenkin on jo ehtinyt internetin sähköisissä medioissa hehkuttamaan lähes kyllästymiseen asti - mutta toivon mukaan vain melkein.

Homman nimi nimittäin kuuluu siten, että Disneyn, tuon klassisen animaation sitkeimmän linnakkeen siirryttyä viimeistään uuden vuosituhannen taitteessa kokonaan tylsästi tietokoneilla tuotettuihin leffoihin vanhat mestarianimaattorit alkoivat yksi toisensa perään etsiä töitä muualta. Sergio Pablos palasi muutaman elokuvan ja Kätyreiden nimellä kulkevan joukkotuhoaseen mittaisen Illumination-pestinsä jälkeen takaisin Eurooppaan tuottamaan pitkään ja hartaasti suunnittelemaansa perinteistä käsinpiirrettyä animaatiota, joka kuitenkin sai vuosikausia hylsytuomion kaikilta liikeneviltä animaatiostudioilta liian riskaabelina projektina, kunnes Netflix päätti tarttua tarjoukseen, ja lopputuloksen näemmekin tässä.

Klausin päähenkilö on postifirman pomon tohelo hemmoteltu poika, joka lähetetään pois parempien ihmisten tieltä keskelle timburtonmaisen surrealistisen synkkää ja vihamielistä peräjunttilaa, jossa ihmiset keskittyvät lähinnä toistensa mukilointiin ja koululaitoskin hoitaa lähinnä kalanperkaamon virkaa hemaisevan opettajattaren yrittäessä säästää rahaa päästäkseen mahdollisimman kauas pois mokomasta läävästä. Kylän laitamilla pienen metsäisen nyppylän huipulla asustaa sympaattinen mutta traaginen voimamies Klaus (J.K. Simmons), joka yhdessä uuden postimiehen kanssa päättää panna hyvän kiertämään.

Ensimmäinen juttu, joka Klausissa pistää kirjaimellisesti silmään, on sen maailmanluokan design, joka pesee helposti kaikki Illuminationin ja muiden halpapuljujen tuotokset mennen tullen. Tätä on vähän vaikea selittää auki, mutta Pablos tiimeineen on tarkoituksella suunnitellut hahmonsa nimenomaan karikatyyrimäistä käsinpiirrettyä leffaa silmällä pitäen, eikä näitä olisi voinut toteuttaa uskottavasti millään muullaan tekniikalla. Pelkkä hahmodesign tuo vahvasti mieleen Disneyn 90-luvun jälkimmäisen puolikkaan tuotokset, kuten Tarzanin, Atlantiksen ja Aarreplaneetan, joiden parissa moni Klausin animaattorikin vanhaan hyvään aikaan työskenteli.

Peräjunttila asukkaineen taas toi vahvasti mieleen saksalaiset kauhuelokuvat, joissa kaikki varjot ovat aina uhkaavia, talot on ja käyttöesineet ovat täynnä teräviä kulmia ja ne tuntuvat kuin kaatuvan aina päähenkilön niskaan. Pitkästä aikaa ilkeät hahmot myös näyttävät siltä, tyhmillä hahmoilla on iso leuka ja pieni otsa ja sitä rataa. Pablos tiimeineen on positiivista sanomaansa korostaakseen vieläpä viljellyt siellä täällä pieniä viitteitä klassisen kauhun ja suoranaisen kauhukomediankin suuntaan vanhojen Disney-klassikoiden hengessä, mitä oli omasta puolestani vain ilo katsella ja kuunnella. Tässä on jopa päähenkilöä jahtaava vihainen kyläläisarmeija talikkoineen ja soihtuineen päivineen suoraan 30-luvun Frankensteinista!

Näinkin komeaksi ja ilmeikkääksi animaatioksi ainakin itselleni tuli täydellisenä yllätyksenä, että Pablosin vision hintalappu on todellisuudessa vielä Illuminationinkin leffoja alhaisempi. Budjetin rajoitteiden vuoksi Pablos tiimeineen joutuikin soveltamaan tuotantoprosessissa ranskalaisten animaattoreiden kehittämiä uudenlaisia tietokonepohjaisia menetelmiä, joilla piirretylle animaatiolle saatiin luotua hyvin uniikki perinteistä ja cgi-animaatiota hyödyntävä tyyli, jollaista ei ole taidettu vielä tähän päivään mennessä hyödyntää yhtä komealla tavalla - vaikka melkoisella varmuudella jälki tuleekin jakamaan mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Mikään täydellinen elämys Klauskaan ei sentään ole. Jätin tarkoituksella juonireferaatista muutama olennaista pointtia mainitsematta, sillä se on periaatteessa suhteellisen kliseinen ja moneen kertaan nähty - mikä ei periaatteessa itseäni häirinnytkään kovin paljoa, sillä rautaisen ammattitaidolla toteutettu animaatio, yleinen design, ääninäyttelyn keskimääräinen laatu, huolella täydellisyyteen hiottu kerronta ja vähintään yhtä tasokas veijarimainen huumori onnistuivat paikkaamaan tarinan ytimen pahimpia puutteita. Henkilökohtaisesti monin paikoin kulunutta juontakin rumempi tyylirikko oli tunkea komean soundtrackin sekaan myös jotain valtavirran räppi- ja poppiveisuja, jotka pilasivat tehokkaasti illuusion, mutta joita onneksi on Klausissa myös autuaan niukalti.

Joka tapauksessa Klaus kosketti ja nauratti itseäni juuri sopivista paikoista juuri sopivalla tavalla, että voinen julistaa tämän jo erittäin suurella todennäköisyydella vuoden parhaaksi pitkäksi animaatioelokuvaksi. Muutama keskeinen kilpailija on tosin vielä näkemättä, mutta kuulemani perusteella epäilen vahvasti niiden yltävän omissa kirjoissani Pablosin ja Netflixin kunnianhimoisen vanhalle liitolle kumartavan produktion tasolle edes pätevämmällä alkuperäistarinalla.

Tulkoon nyt vielä erikseen sanotuksi, että Netflix taitaa olla parasta, mitä animaatiolle on sattunut vuosikymmeniin. Toivon mukaan tämä tietää myös perinteisen käsinpiirretyn animaation uutta nousua takaisin parrasvaloihin.


Arvio: 4.5/5


KLAUS, 2019 Espanja
Ohjaus: Sergio Pablos
Käsikirjoitus: Jim Mahoney, Sergio Pablos, Zach Lewis
Näyttelijät: Jason Schwartzman, J. K. Simmons, Joan Cusack, Neda Margrethe Labba, Norm Macdonald, Rashida Jones, Will Sasso