The Ballad of Narayama (1958)

Nykyään tuntuu olevan vallalla tapa myydä ja markkinoida elokuvia silkalla tympeällä nostalgialla. Ikävimmillään tämä näkyy meidänkin aikanamme vanhojen kasariklassikoiden luokattoman huonojen jatko-osien sekä remakejen pulpahtelemisena pinnalle eri muodoissaan, ammoin kulahtaneiden pop-kappaleiden suoranaisena ryöstöviljelynä sekä harvoin onnistuessaan aikansa estetiitasta ja hengestä ammentavaa, mutta siitä uusiakin näkökulmia löytävää viihdettä. Keisuke Kinoshitan The Ballad of Narayama edustaa omalla tavallaan viimeistä, mutta tietenkin kasarin sijasta katseet onkin suunnattu nostalgisesti mykän elokuvan ja kabuki-teatterin kulta-ajan suuntaan.

Vanhoille muinaisille ajoille sijoittuu myös The Ballad of Narayaman myyttinen tarina luopumisesta, kuoleman kohtaamisesta sekä itsensä uhraamisesta yhteisen hyvinvoinnin puolesta. Köyhän vuoristokylän perinteiden mukaisesti muun yhteisön taakkana elävät vanhat ja sairaat hylätään kuolemaansa läheiselle Narayaman vuorelle. Osa uhrattavista vastaanottaa kohtalonsa stoalaisella tyyneydellä, toisten elämäänsä kiintyneiden yrittäessä taistella vääjäämätöntä kohtaloaan vastaan. Ihmisuhrien perinne on julma, mutta rutiköyhille ihmisille kyseessä on elinehto ja perinteitä uhmaavat koetaan siksi äärimmäisen itsekeskeisiksi ja heimolleen vaarallisiksi yksilöiksi.

Tällaiseen välikäteen jääkin tarinan päähenkilö perheineen. Vanhan ja kunnioitetun äidin lähestyessä 71 ikävuotta alkaa heimon viha ja katkeruus itsekeskeiseksi katsottua perhettä kohtaan nostaa päätään. Vanhalla naisella on vieläpä hyvin säilyneet hampaat, mikä tulkitaan merkiksi niukkojen ruokavarojen ahnehtimisesta. Luonnollisesti henkisesti heikko päähenkilö ei vain halua kantaa vanhaa äitiään vuorille kuolemaan, mutta yhteisön ja suvun paineen edessä vaihtoehdot ovat kovin vähissä.

Sanottakoon vaikka jo näin aluksi, ettei Keisuke Kinoshita ole ollut koskaan kovinkaan tunnettu taitavana tarinaniskijänä eikä The Ballad of Narayamakaan periaatteessa ole kovinkaan syvällinen tai kertomuksena erityisen moniulotteinen, ihmisuhrien perinteitä ei kritisoida laisinkaan eikä sellaisen sallivaa maailmaa juuri turhia selitellä. Itse asiassa tämä taitaakin erityisesti länsimaiseen tyyliin tottuneelle olla muutenkin klassisena japanilaisena teoksena melkoisen puisevahkoa ja monessa suhteessa aiheeltaan sekä teemoiltaan täysin vierasta maaperää, joten meikäläiset negatiiviset reaktiot pystyy toki helposti ymmärtämään.

Jos Kinoshitan nostalgiatrippi kuitenkin kannattaa jostain syystä katsoa vähintään kertaalleen, niin sen audiovisuaalisen tyylittelyn vuoksi. Tätä tehdessä Kinoshita otti mallikseen klassisen japanilaisen teatterin ja koko raina on käytännössä rakennettu tarkoituksella studioon realismin hylkääviin teatterimaisiin tyyliteltyihin ja näyttäviin lavasteisiin, jotka hienostuneempiin elokuvatekniikoihin yhdistämällä on saatu vaikuttamaan täysin elävältä ja äärimmäisen tunnelmalliselta kabuki-maailmalta, jossa kuvankaunis feikkiys on enemmän kuin pelkkä normi, näyttelijät huitovat ja lausuvat repliikkinsä korostetun teatraalisesti, vanhuksinakin nähdään vain maskeerattuja nuoria näyttelijöitä ja tapahtumia kommentoi erillinen trubaduurinsa.

Viisi tähteä ei ehkä tällä kertaa tulekaan kokonaisuuden täydellisestä virheettömyydestä, vaan Kinoshitan erityisestä taidosta luoda johdonmukaisilta tuntuvia illuusioita, joihin ainakin itse kykenin uppoamaan täydellisesti ja unohtamaan ainakin hetkeksi koko ympäröivän maailman, jäipä mieleeni jopa muutamia sen käsittelemiä teemojakin. Tästähän elokuvissa ja teatterissa periaatteessa onkin pohjimmiltaan kyse. The Ballad of Narayama yhdistää kaksi eri taiteenmuotoa onnistuen samalla herkullisesti jalostamaan käyttöönsä parhaat puolet kummastakin.


Arvio: 5/5


NARAYAMA BUSHIKO, 1958 Japani
Ohjaus: Keisuke Kinoshita
Käsikirjoitus: Keisuke Kinoshita, Shichirô Fukazawa
Näyttelijät: Danko Ichikawa, Eijirô Tôno, Keiko Ogasawara, Ken Mitsuda, Kinuyo Tanaka, Seiji Miyaguchi, Teiji Takahashi, Yûko Mochizuki, Yûnosuke Itô