Antichrist (2009)

Lars von Trierin Antichrist päättyy hämmentävästi tekstiin, joka ilmoittaa koko komeuden olevan omistettu itselleen Andrei Tarkovskille. Ensisilmäyksellä moinen saattaa kuulostaa melkoiselta rienaukselta, mutta asiaa yön yli pohdiskeltuani uskon ymmärtäväni mitä von Trier loppukaneetillaan tarkoittaa. Andrei Tarkovskihan tunnetusti hylkäsi teoksissaan tavallisen kylmän logiikan ja ammensi sen sijaan alitajunnastaan ja unistaan kunnon mystikon tapaan, ilmeisesti tämä elokuvakin on todellisuudessa tarkoitettu omien mielenterveysongelmiensa sekä vakavan masennuksensa kanssa painiskelleen ohjaajan omaksi sielulliseksi terapiaksi ja siten enemmän intuitiiviseksi kuin järjellä ymmärrettäväksi taideteokseksi.

Hyvin kuvaavasti itse Antichristin juonikin kertoo ainakin nimellisesti terapiasta. Willem Dafoen ja Charlotte Gainsbourgin esittämien vanhempien lapsi tippuu ensimmäisessä kohtauksessa kuolemaansa. Psykoterapeuttina työskentelevä mies päättää ottaa tilanteen omiin käsiinsä ja majoittua vaimoineen Eedenin nimellä tunnettuun syrjäiseen metsämökkiinsä, jossa vuotavat psykologiset haavat olisi tarkoitus kuroa umpeen erityisellä shokki-istunnolla.

Periaatteessa edellisestä alkuasetelmasta lähtien varsinainen tarina alkaa muuttua aina vain mystisemmäksi ja mystisemmäksi kahden henkilöhahmon manatessa ulos sisäisiä demonejaan. Alussa varsin viattomalta vaikuttanut metsämaisema käy yhä sumuisemmaksi ja pimeämmäksi, noidista väitökirjaansa tekevä emäntä alkaa pakottaa miestään yhä rankempaan sadomasokistiseen seksiin ja mieskin alkaa nähdä keskellä päivää hämmentäviä puhuvia eläinhahmoja, kuten itseään syövän ketun ja kuolleen vasansa puoliksi synnyttäneen peuran. Elokuvan julisteessa ja kansikuvassa nähtävässä kuvassa kaksikko harrastaa raakaa seksiä kuolleen elämän puun edessä ja sen taustalla näkyvistä juurista pilkistää noitien ruumiita.

Antichrist on pirun hämmentävä leffa, mutta tätä ei kuitenkaan kauhuna kannata mennä sotkemaan ihan mihin tahansa teineille suunnattuun roskaan, jota halpahallien alelaareista sattuu solkenaan löytämään. Lars von Trierin matka ihmisyyden pimeimmille puolille on aidosti raaistava henkinen elämys, josta ei oikein osaa luonteensa vuoksi täysin selittääkään miksi se toimii niin vahvasti kuin se tekee. Mistään täysin sattumanvaraisesta väkivaltapornosta ei kuitenkaan ole kyse tässäkään, sillä kastraation, rampauttamisen, väkivallan, kuoleman ja seksuaalisten perversioiden teemat nivoutuvat oikeasti harvinaisen kompaktisti tunnetasolla täysin käyväksi sielun korventavan tuskan kuvaukseksi.

Oikeastaan kaiken täysin mielivaltaiselta tuntuvan häröilyn takaa löytyy kuin löytyykin muutamia ihan oikeita viittauksia Raamattuunkin. Alussa nimetön aviopari esimerkiksi käy klassisesta Aatamista ja Eevasta näiden astuessa Eedeniin, lopussa kaksikko onkin hiljalleen muuttunut Babylonin portoksi ja Ilmestyskirjan pedoksi, joka joissain yhteyksissä Antikristuksenakin tunnetaan. Von Trier on tiettävästi hyödyntänyt vastaavaa symboliikkaa myöhemmissä leffoissaankin, joten kyse ei todellakaan ole vahingosta.

Tanskanmaan lahjan kauhusatu saattaa hyvinkin olla mielenkiintoisimpia ja onnistuneimpia kauhuleffoja joita on tullut vuosikausiin vastaan. Vanhemmalla iällä ihan mikä tahansa teinipöllöily ei enää hevin pääsekään ihon alle ja alitajuntaan kummittelemaan päiväkausiksi, mutta Antichrist onnistui kaikessa psykologisessa väkivaltaisuudessaan juurikin tässä kirjoittamattomassa tavoitteessaan. Samalla sen esoteerisyys kuitenkin kiehtoi ja jätti niin paljon tulkinnanvaraa sekä avoimia kysymyksiä, että von Trierin tuskainen visio on ehdottomasti pakko katsoa lyhyen ajan sisällä vielä useammankin kerran.


Arvio: 5/5


ANTICHRIST, 2009 Tanska, Saksa, Ranska, Ruotsi, Italia, Puola
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Charlotte Gainsbourg, Willem Dafoe