The Irishman (2019)

Vanha kehäkettu ja Nykin amerikanitalialaisen yhteisön lahja Martin ”Mara” Scorsese pullautti kuluneena syksynä maailmaan jälleen uuden mafiaeepoksen - ja maailman kiitti. The Irishmania on jo ehditty kehumaan paitsi yhdeksi lajityyppinsä valioista, myös Scorsesen itsensä uran huikeimmista luomuksista, joka todellisuudessa oli vähällä jäädä sinne kuuluisaan työpöydän laatikkoon ajasta ikuisuuteen rahoitusongelmien vuoksi. Onneksi viime aikoina viimein erilaisten laatuprojektienkin parissa kunnostautunut Netflix meni ja ojensi Maralle auttavan kätensä, sillä näin jälkikäteen tällaisen elämyksen suhmuroituminen silkan rahan vuoksi olisi ainakin omasta mielestäni ollut pahemman luokan rikos, joka onneksi jäi toteutumatta.

Sanomattakin selvää, että The Irishman lukeutuu jo näin kättelyssä jokaisen leffafanin pakolliselle katselulistalle herran vuonna 2019. Kun Martin Scorsesen kaltainen mafiaelokuvien Wagner päättää tuottaa aiheesta melkein nelituntisen oopperan Robert De Niron, Joe Pescin ja Al Pacinon kaltaisella vuosikausia joko eläkkeellä tai uransa pohjamudissa rypeneellä kovaksi keitetyllä triolla, ovat ennakko-odotukset syystäkin huipussaan jokaisella vähänkään gangsterisinfoniansa ja rikosfuugansa tuntevalla, eikä lopputuloksesta saisi heikkoa tai keskinkertaista tekemälläkään. Ainut merkitsevä kysymys tässä vaiheessa onkin, miten lähelle mestariteosta The Irisman loppujen lopuksi oikeasti onnistuu kiipimään?

Juonellisesti The Irishman on enemmän tai vähemmän kollaasi kaikkia viime vuosikymmenten klassisia gangsterileffoja, kuten Mafiaveljiä, Kummisetiä ja Suurta gangsterisotaa. Tälläkin kertaa kerronta hoidetaan erilaisten takaumien kautta, loikitaan erilaisilla aikatasoilla ja sujautetaan erilaisten flashbackien sisään vielä muutama ylimääräinen sisäkkäinenkin flashback. Kehyskertomuksessa De Niron tulkitsema ikäloppu gangsteri Frank Sheeran muistelee elämäänsä vanhainkodissa, päätymisestään rupuisen kuorma-autopuljun ratista ”firman” leipiin, suhdettaan Pescin tulkitsemaan pitkän linjan alan mieheen sekä itseensä ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaan (Al Pacino), jonka suuri yleisö tuntee lähinnä tämän mystisestä katoamisesta vuonna 1975. Siis Hoffan, ei Pacinon.

Olen pelkästään viimeisen kuukauden kuluessa tullut ahmineeksi silmilläni ja korvillani jos jonkinlaista tunnista kahteen kestävää audiovisuaalista viihdettä ja ”viihdettä”, mutten muista yhdenkään kohdalla ajan kuluneen yhtä sutjakkaasti ja vaivattomasti kuin melkein nelituntisen The Irishmanin. Scorsese on ohjannut teoksensa niin sujuvalla mestarin otteellaan, ettei miehen luomusta katsoessa tulisi mieleenkään katsoa kelloa, vaikka äärimmäisen monitasoisen älyllisen rikoseepoksen luulisi hajoavan nopeasti omaan mahdottomuuteensa kuin korttitalon myrskyn silmässä. Harva ohjaaja pääsee ikinä tekemään urallaan mitään näin tasokasta ja huikeaa.

Scorsesen maailma onkin lähinnä miesten - vai pitäisikö tässä vaiheessa puhua aikuisten poikien - kansoittama urbaani leikkikenttä, josta naiset ja lapset on suosiolla jätetty ulkopuolelle. Kaikkea määrittelee miesten uskollisuus toisilleen, valta ja raha sanelee jopa musiikkivalinnat automatkalla. Jokaisella vähäisemmälläkin tekijällä on henki höllässä, mutta rikollisorganisaation puikoissa pätee puhtaan kaaoksen sijaan vain oma lakinsa, jota myös kunnioitetaan - tai sitten vain otetaan luotisade rintaan ja sillä hyvä. Työn ulkopuolella kovempikin jätkä kunnioittaa ja rakastaa vilpittömästi omaa perhettään, kuten vanhan kansan tapoihin kuuluu.

Kunnia kokonaisuuden loksahtamisesta paikalleen kuuluu mielestäni yhtä paljon Scorseselle itselleen kuin tämän osaavalle kuvausryhmälle, erityisesti leikkaaja Thelma Schoonmakerille ja kuvaaja Rodrigo Prietolle, jotka tuntuvat osanneen valita jokaiseen kohtaukseen ja otokseen täsmälleen oikeat kuvakulmat ja sommitelmat sekä leikata niistä täysin vaivaton ja rennosti täysin omalla painollaan etenevä tarina ilman turhia selittelyjä. Lähes virheettömästi lavastettu ja puvustettu elokuva tuntuu vanhan liiton elokuvataiteelle kumartavine pienine tyylivalintoineen niin valloittavalta, ettei katsojan periaatteessa tarvitse missään vaiheessa erikseen edes huomioida, missä ajassa tai aikatasossa milloinkin liikutaan, sillä kokonaisuus saa narratiivin tuntumaan lievästi fragmentoituneenakin täysin yhtenäiseltä ja johdonmukaisesti etenevältä kertomukselta kaikkine käänteineen ja yllätyksineenkin.

En ole juurikaan seurannut tulevia Oscar-spekulaatioita, mutta ihmettelen suuresti, ellei toveruuden, syyllisyyden, rakkauden ja omaelämänkerrallisia ikääntymiseen liittyviä teemoja syvällisesti käsittelevä The Irishman nouse voittajasuosikiksi vähintään parhaan elokuvan, pää- ja sivuosanäyttelijän, kuvauksen, leikkauksen, käsikirjoituksen ja ohjauksen kategorioissa. Pelkästään päätrio vetää vähän hassulla nuorennustekniikallakin silattuna helposti yhdet uransa komeimmista ja hienostuneimmista rooleista, joille ei omasta mielestäni vertaista löydykään viimeisen vuoden prameammistakaan Hollywood-uutuuksista. Viihdebisneksen logiikan tuntien en pidättele yhtään hengitystäni, mutta olen ainakin toiveikas ja ristin käteni korkeampien voimien väliintulon toivossa – barokkimaisten mafiaelämysten Mozart on tiimeineen sen ansainnut.

Mutta mitä lopulta tapahtuikaan Jimmy Hoffalle? Frank Sheeranin omaelämänkerralliseen kirjaan perustuvaa versiota tapahtumista ei todellisuudessa pidetä kovinkaan uskottavana, joten sitä voinee pitää lähinnä fiktiivisenä kertomuksena miehen omista tunnoista ja rikollisen mielen sopukoiden kummasta kumahtelusta. Sheeran itse kuoli ennen omaelämänkertansa ilmestymistä, joten totuutta tarinan päähenkilön väitteiden takaa tuskin koskaan saadaan selvitettyä. Erään toisen vahvistamattoman tarinan mukaan Hoffan ruumis poltettiin ja haudattiin tynnyrissä jonnekin katoamispaikan lähistölle. Myöhemmin jäänteet kaivettiin ylös ja lähetettiin käytetyn auton takakontissa Japaniin romutettavaksi. Ehkä saamme nähdä aiheesta myöhemmin toisen samanlaisen mestariteoksen?


Arvio: 5/5


THE IRISHMAN, 2019 USA
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Charles Brandt, Steven Zaillian
Näyttelijät: Al Pacino, Anna Paquin, Bobby Cannavale, Harvey Keitel, Joe Pesci, Ray Romano, Robert De Niro