Pahan kultti (1993)

Tällaiset elokuvat ne vain jaksavat aina pistää miettimään, mihin elämäni olenkaan mennyt todellisuudessa tuhlaamaan. Jostain syystä sitä on vaan tullut katsottua ja väännettyä jos jonkinlaisesta taide-elämyksestä ja ”taide-elämyksestä”, vaikka monesti ne oikeasti kaikkein mielenkiintoisimmat ja palavimmin näkemisen arvoiset kuvajaiset tulevat aivan muualta – tässä tapauksessa Hongkongista, tuosta idän ihmemiesten, -naisten ja -taisteluhelikoptereiden ihmeellistäkin ihmeellisemmästä kotopesästä, todellisten viihde-elokuvien luvatusta maasta.

Edellinen ei kuitenkaan tarkoita, että Pahan kultti olisi jotenkin perinteisessä mielessä erityisen onnistunut tai hyvä elokuvana; osuvampi luonnehdinta lieneekin tässä tapauksessa ”mielenkiintoinen”. Juonikuvauksen kirjoittaminen on juurikin tästä syystä kovin haastavaa, sillä Pahan kultissa on niin paljon hämäriä ja yllättäviä käänteitä, joutavia hahmoja sekä päällekkäisiä, limittäisiä, välillisiä ja sisäkkäisiä juonikoukeroita, ettei niistä ota loppujen lopuksi Erkkikään selvää, länsimaisesta katsojaparasta nyt puhumattakaan. Koko komeus kuitenkin perustuu johonkin kiinalaiseen fantasiakirjasarjaan, jonka suunnitellut filmatisoinnit rajoittuivat muinoin vain tähän yhteen, ikävästi cliffhangeriin päättyvään rainaan.

Ilmeisesti Pahan kultin tapahtumat kuitenkin sijoittuvat muinaiseen Kiinaan, eunukkien ja munkkien, kilpailevien klaanien, peruukkipäisten vaijerimiesten ja keskittymishäiriöisten kungfu-sotureiden aikakaudelle. Ilmeisesti tapahtumien keskiössä on myös legendaarinen taikamiekka (tai kaksi), jota yksi jos toinenkin keskittymissoturi hamuaa haltuunsa. Ilmeisesti kaiken keskellä seikkailee vielä Jet Lin esittämä kungfuilija, joka haluaisi jopa kostaakin jotain, ilmeisesti vanhempiensa ennenaikaisen kuoleman. Tämän pidemmälle oma keskittymiskykyni ei oikeasti edes riittänyt, sillä homma eteni parhaimmillaan sellaista haipakkaa – toisinaan ihan kirjaimellisesti pikakelattuna – että silkkana juonielokuvana Pahan kultti uppoaa nopeasti kuin Titanic omaan mahdottomuuteensa.

Jos tästä kikkeliskokkelista vain mitään haluaa saada irti, täytynee kokonaisuutta tarkastella ja nauttia kohtaus kerrallaan: Jet Li, Sammo Hung ja kumppanit nimittäin pistävät parhaimmillaan tauottomana sarjatulena niin hämmentävää ja överiä, mutta samalla ihan tyylikästä tupla toiminta-akrobatiaa juustolla, että menoa seuratessa on toisinaan naurulihaksissakin jo pitelemistä. Oikeasti hienoista kohtauksista voisi esimerkiksi lähteä liikkeelle monista näyttävistä joukko- ja miekkailuepisodeista, joihin on selvästi panostettu ainakin puolivillaisen käsikirjoituksen edestä – sitten ovat tietysti klassiset kamppailukohtaukset itsessään. Jokaisen oikeasti makean kikan ja tempun vastineeksi saadaankin sitten koko liuta camp-rajoja kutkuttelevia aivopieruja, kuten Ron Jeremy -tekoviiksillä varustettu lepakkomies sekä ilmeisen eeppiseksi tarkoitettu massataistelu, jonka taustalla kuullaan vinkeästi kiinalaista iskelmää.

Ihan noin niin kuin rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että Pahan kultin kaltaisen elokuvan tapauksessa olo käy pakosti vähintäänkin skitsofreeniseksi, sillä kaiken ylivedetyn kohelluksen ja ainutlaatuisen käsittämättömän ADHD-mielipuolisuuden keskellä siitä haluaisi oikeasti pitää kuin paremmastakin kalkkunasta, mutta tarinallinen anti on niin käsittämättömän sekava ja vaikeasti seurattavissa, että pitkäveteisyyden piru pääsee ennemmin tai myöhemmin kiipeämään vastustamattomasti sitkeämmänkin kungfu- ja karate-sissin villapuseroon. Mikäli kuitenkaan koskaan olet ajatellut nykypäivän Hollywood-tuotoksia jonkinlaisena keskittymishäiriöisen kulttuurituotannon huipentumana, et selvästikään ole nähnyt Pahan kulttia; idän ihmemiehet ovat nimittäin äärimmäistäkin äärimmäisempiä epäonnistuessaankin.


Arvio: 3/5


YI TIAN TU LONG JI: ZHI MO JIAO JIAO ZHU, 1993 Hongkong
Ohjaus: Jing Wong
Käsikirjoitus: Jing Wong
Näyttelijät: Chingmy Yau, Gigi Lai, Jet Li, Sammo Hung Kam-Bo, Sharla Cheung