Juno ja riikinkukko (1930)

Puhtauden lunnaiden jälkeen Alfred Hitchcock nousi suoralta kädeltä osaavimpiin ja kiinnostavimpiin varhaisen äänielokuvan osaajiin – ja ihan syystä: edellisessä teoksessaan mestari oli osoittanut hallitsevansa uuden tekniikan sellaisella taidolla ja näkemyksellä, ettei vastaavaan monipuolisesti nerokkaaseen modernin elokuvan taiteeseen ylletty vuosikausiin edes kotimaassaan. Jos siis voinkin suositella suppeammille Hitch-maratoneille täytettä, sopii tuota kyseistä teosta harkita ehdottomasti, eikä vain antaa sen hautautua tekijänsä saman ajan keskinkertaisempien tuotosten alle.

Juno ja riikinkukko taas on jotain aivan muuta. Puhtauden lunnaiden jälkeisen ajan kuvioista löysin hyvin vähän varmaa tietoa, mutta vaikuttaisi siltä, että Hitchcock taustajoukkoineen oli suunnitellut ehkä jo taloudellisista ja sopimussyistäkin seuraavaksi produktioksi jonkinlaista helppoa ja tuottoisaa teatterifilmatisointia valikoidusta aikansa suositusta näytelmästä. Valinta osui lopulta Juno ja riikinkukkoon, tuohon Sean O’Caseyn kynäilemään klassiseen irkkumusikaaliin ja moraliteettiin rahan mahdista sekä köyhän perheen kovasta kohtalosta.

Mitään ylimääräistä spoilaamatta lienee vain tarpeen sanoa, ettei kyseessä taaskaan ole ”Hitchcock-elokuva” sanan varsinaisessa merkityksessä, en sanoisi sitä kovin onnistuneeksi teokseksi muutenkaan, sillä tällä kertaa jännityksen mestari sukeltaa jo niin syvälle kauas pois omista vahvuuksistaan, ettei lopputulos voisikaan tylsyytensä ja mitäänsanomattomuutensa vuoksi olla mitään muuta kuin täydellinen floppi. Tämä taitaakin olla harvoja tekijänsä hengentuotoksia, jota ei juuri olekaan mahdollista katsoa bootleg-viritelmiä ihmeemmistä lähteistä, edes kunnollista restaurointia ei liene koskaan suoritettu alkuperäisnegatiivin säilymisestä huolimatta.

Ainut mielenkiintoinen aspekti koko tässä unohdettavassa epäonnistumissa kiteytyy Hitchcockin ja Jack Coxin kokeiluihin pitkien staattisten ottojen kanssa, mutta tässä tapauksessa sekin taitaa olla enemmän rasite kuin mikään etu – näin innottoman ja hengettömän teatterimaisen savijalkaisen elokuvan nimittäin soisikin etenevän reippaammalla otteella ja loppuvan mahdollisimman nopeasti. Vaikka suuri ja mahtava Alfred Hitchcock ohjasi tämänkin jälkeen urallaan muutaman heikomman teoksen, en jaksa uskoa, että yksikään niistä yltää kankeimmillaankaan näihin mittasuhteisiin.


Arvio: 1/5


JUNO AND THE PAYCOCK, 1930 Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Alfred Hitchcock, Alma Reville, Sean O'Casey
Näyttelijät: Edward Chapman, Sara Allgood, Sydney Morgan