Naistenmies (1928)

Ja niin haihtui taivaan tuuliin Harry Langdonin lyhyeksi jäänyt maineen sekä kunnian kulta-aika. Tekijätiiminsä erottamisen ja Isä avuttoman täystuhon jälkeen koomikolle jäi käteen vain musta pekka, eikä vanha menestyskään enää koskaan tullut takaisin. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta tässäkään tapauksessa, vaan virheistään oppinut Langdon jatkoi uraansa ainakin vähemmän juhlavassa mittakaavassa vielä taiteellisen itsemurhansa jälkeenkin aina kuolemaansa asti 40-luvun puolivälin tietämille. Langdonin kolmesta mykästä ohjaustyöstä vain kaksi on säilynyt meidän päiviimme asti, joten miehen uran ruotiminen on lienee viisainta päättää tähän joutsenlauluun.

Lapsenkasvoinen Harry nähdään tällä kertaa eksentrisen aviomiehen roolissa. Emäntä kärsii tuon tuostakin miehensä omituisista ja itsekeskeisistä päähänpistoista, eikä anopinkaan kanssa ole elämä kovin autuasta. Kyllästyneen vaimon jätettyä avioeroanomuksen tuomari kuitenkin päättää asettaa molemmat osapuolet vaihtamaan sukupuolirooleja samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä Carl Theodor Dreyerin Kunnioita vaimoasi -klassikossa. Tarina ei varsinaisesti kerro, oliko kyseessä ehkä jonkinlainen aikansa yleinen muodikas puheenaihe vai tunsiko Langdon Dreyerin teoksen entuudestaan.

Varmaan itse kukin odotti allekirjoittaneelta Isä avuttoman teilaamisen perusteella melkoista tulta ja tulikiveä tätä teosta kohtaan, mutta omasta mielestäni Langdon todellakin oppi aiemmista virheistään ja jälki on jo siksi huomattavasti parempaa kuin pahamaineisessa edeltäjässään. Isä avuttoman kohdalla esimerkiksi moitin kömpelöä leikkausta, joka jätti kokonaisuuteen epäloogisuuksia, aukkoja ja ylimääräisiä sivujuonteita, mutta Naistenmieheen ei moisia ole jäänyt karvankaan vertaa, vaan leikkaus on tällä kertaa hoidettu ammattimaisen johdonmukaisella otteella.

Mitä taas Langdonin huumoriin itseensä tulee, luonnehtisin sitä itse jonkinasteiseksi ”epä-komediaksi”, joka ei tunnu noudattavan perinteistä genrensä kaavaa oikein missään mielessä. Tyypillistä slapstickiä tai sanailua Langdon ei esimerkiksi harrasta alkuunkaan, vaan kerta toisensa jälkeen gagin kuin gagin jännitys tuntuu kasvavan minuuttikaupalla saamatta missään kohtaa kunnollista kliimaksiaan, vaan jäävän joko täysin kesken tai laskeutuen hitaasti kohti normaalitilaa. Tyyli on tuttu Isä avuttomasta, mutta toisin kuin siinä, tällä kertaa omituisella tavalla nyrjähtänyt kokonaisuus myös toimii, jos katsoja vain on oikeassa mielentilassa.

Yhtenä muistettavimmista vitseistä nyrkin ja hellan väliin joutunut Harry esimerkiksi pukee tässä kaapista löytämänsä hameen päälleen, minkä seurauksena koko kulmakunnan miehet yrittävät iskeä tätä, vaikka kyseessä on selvästi vain suttuisen hameenriekaleen päälleen pukenut mies. Seuraavaksi tietysti huomataan, että myös tämän pikkutakkiin ja krakaan pukeutunut vaimokin on kaikkien kaupungin naisten piirittämä. Joillain ihmisilllä on vähän omituinen taipumus tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä toisista pelkkien vaatteiden perusteella.

Komeista kohtauksista taas mainittakoon esimerkiksi alkupään pitkä kamera-ajo, jossa Langdon kävelee talonsa halki huone kerrallaan anoppi kintereillään aina vaatekomeroon, josta Langdon itse puikahtaa nalkuttavan ulos ja lyö oven perässään anopin mentyä lukkoon. Lopussa vastaavasti nähdään huikea kliimaksi, jossa Harry vyöryy mäenrinnettä alas rikkinäisen auton kyydissä. Viimeistään jälkimmäisen nähtyään ei voi kuin todeta, että lapsenkasvoisen Harry Langdonin tähti sammui aivan liian aikaisin, sillä miehellä olisi selvästi ollut maailmalle paljon annettavaa myös kameran toisella puolella.


Arvio: 4/5


THE CHASER, 1928 USA
Ohjaus: Harry Langdon
Käsikirjoitus: Al Giebler, Arthur Ripley, Clarence Hennecke, Harry Langdon, Harry McCoy, Robert Eddy
Näyttelijät: Bud Jamison, Charles Thurston, Gladys McConnell, Harry Langdon, Helen Hayward