The Super Inframan (1975)

Tekisi mieleni tähän alkuun heittää kaikenlaista roskaa siitä, miten nyt on mukamas jotenkin niin erityinen ja ainutlaatuisen ihana päivä, että voisi ihan vain huvin vuoksi ottaa Super Inframaninkin vihdoin käsittelyyn, mutta todellisuudessa vuorokausi kirjoitushetkellä on vähintään yhtä mälsä ja merkityksetön kuin kaikki muutkin viimeisen vuoden ajalta. Super Inframankin kelpaa katseluun juuri nyt lähinnä siksi, että se nyt vain periaatteessa sattuu kaikessa rapeudessaan maistumaan aina ja koska tahansa, enkä toisaalta tätä ole tullut aiemmin tehneeksikään.

Super Inframanin tyyliä ja sisältöä voisi verrata lapsuusvuosien lelufiguurileikkeihin, joista olisi pienessä mielessään toivonut kokonaista hömppäleffaa kaikilla herkuilla. Periaatteessa kyseessä on jälleen yksi höhlä supersankarileffa muiden joukossa, mutta tällä kertaa kokonaisuus tuo mieleen jonkun He-Manin, 60-luvun Batmanin ja Power Rangersin henkeä hönkivän hongkongilaisen kungfu-serkun kunnon Godzilla-viboilla. Jos edellinen kuulosti yhtään tylsältä, todennäköisesti tuleekin vihaamaan koko tekelettä – mutta vain jos sattuu vihaamaan räjähdyksiä ja loputonta turpasaunaa, joita tässä sitten riittääkin useammankin vastaavan edestä.

Palatkaamme kuitenkin takaisin alkuun, tässä tapauksessa elokuvan sellaiseen. Heti ensimmäisissä kuvissa jättimäinen liskolintu laskeutuu keskelle tietä, sattuu valtava maanjäristys, tie luhistuu ja bussilastillinen ihmisiä putoaa kielekettä alas kaupunkiin, joka syttyy tuleen – ja räjähtää! Pian joukko tiedemiehiä toteaa lähimmän tulivuoren heränneen henkiin tuhatvuotisesta unestaan, paha blondi tötterötissinen lohikäärmeprinsessa kumipukuisine kätyreineen pakenee pahvisesta vankilastaan ja maailma (Hongkong) hajoaa kaaokseen. Jonkun on tehtävä jotain – mutta kenen!?

Tiedemiesten johtaja päättää luoda uuden supersankarin – Super Inframanin – taistelemaan pahuuden salakavalia voimia vastaan. Tähän tarkoitukseen pestataan mukaan hyväsydäminen hemmo, joka erinäisten kemikaalien ja säteilyn seurauksena oppii lyömään vähän lujemmin, ampumaan räjähtävää säteilyä, muuttumaan jättiläiseksi ynnä muuta kivaa. Supervoimansa kasvihuonekalle saa luonnollisesti auringonvalosta, mutta käytännössä sankarin nyrkki puhuu yhtä selkeää kieltään niin sisä- kuin ulkotiloissakin – paitsi silloin kuin asialla on juonen kannalta mitään merkitystä.

Koko loppu elokuva onkin sitten käytännössä yhtä loputonta mielikuvituksellista taistelukohtausta, jossa perinteisten taistelukoreografioiden, räjähdysten ja näyttävien vaarallisten stunttien lisäksi ilotellaan jatkuvasti sankarin erilaisilla supervoimilla. Eräässä kohtaa sankarimme esimerkiksi keksii leikata viholliseltaan pään irti, mutta vihulainenpa kasvattaakin itselleen hydran lailla aina uuden. Tätä jatkuu ainakin neljä tai viisi kertaa, kunnes sankarimme yksinkertaisesti päättääkin vetää tätä vain turpiin. Eräässä toisessa kohtaa hahmot ottavat toisiltaan turpaan ja lentelevät kaaressa veteen, vaikka näyttelijät selvästi hyppivät sinne omin jaloin kuin jossain Ed Wood -leffoissa.

Tällaisia yksityiskohtia voisi heitellä vaikka kuinka paljon, mutta siinä ei tässä yhteydessä ole mitään mieltä, sillä Super Inframan on nähtävä mielellään ihan itse. Omaan makuuni kyseessä on kaikessa viihdyttävässä intensiteetissään ja persoonallisessa outoudessaan mitä täydellisin ”niin huono, että on jo hyvä” -elämys, jota kelpaa ihastella ja jonka parissa viihtyy vaikka tusina kertaa menoon laisinkaan kyllästymättä. Koko komeus huipentuukin vielä lopussa suuren maailman malliin kaikkien lavasteiden – jopa veden – räjähdellessä taivaan tuuliin ilman mitään järjellistä syytä.

Miten tällaista helmeä muka voisi kukaan olla rakastamatta?


Arvio: 5/5


ZHONG GUO CHAO REN, 1975 Hongkong
Ohjaus: Shan Hua
Käsikirjoitus: Kuang Ni
Näyttelijät: Chien-Lung Huang, Danny Lee, Hap Wong, Lin Wen-wei, Lu Sheng, Shu-Yi Tsen, Terry Liu, Yuan Man-Tzu