Nyt kun aloin taas kaivelemaan ikivanhoja toteuttamattomiksi jääneitä arvostelusuunnitelmiani, löysin jälleen tämän muinoin sivustolle lisäämäni, näkymättömyydessään lähes täysin huomaamattomaksi jääneen suomijulkaisunkin saaneen ranskalaisen animaation pitkästä unohduksen alhosta. Vuosien varrella Kädetön tyttö ei liene saanut sen enempää maailmalla kuin meilläkään minkäänlaista huomiota osakseen – mikä on toisaalta kauhean sääli, sillä kyseessä on vähintäänkin mielenkiintoinen tapaus genressään, joka omasta mielestäni keskittyy nykyisin aivan liikaa muutaman jättiläisyhtiön ympärille kiehtovampien ja luovempien pientekijöiden kustannuksella.
Kädetön tyttö jos mikä onkin persoonallinen ja äärettömän pienimuotoinen elämys ihan kirjaimellisesti: tyyliltään vesi- ja öljyväreillä maalattu, lähes täysin yhden ihmisen alusta loppuun asti taiteilema satufilmatisointi Grimmin veljesten samannimisestä kertomuksesta. Tyyliltään Sébastien Laudenbachin soolotyötä voisi lähteä vertaamaan suoraan johonkin Isao Takahatan Prinsessa Kaguyan taruun sekä Michaël Dudok de Witin minimalistisiin animaatiolyhäreihin, joista Laudenbach todennäköisesti onkin ammentanut teokseensa inspiraatiota enemmän kuin muutaman hassun siveltimenvedon verran.
Vähän hassusti suomennetun elokuvan tarina ei suinkaan kerro hölmöstä tai kömpelöstä tyttösestä, vaan se lähtee liikkeelle köyhän myllärin myydessä kauniin tyttärensä henkensä pitimiksi itselleen paholaiselle. Myöhemmin puhdas ja viaton tyttö kuitenkin pakenee uudelta omistajaltaan – kädettömänä. Pakomatkallaan tämä kohtaa ystävällisen veden hengen sekä komean prinssin viisaine puutarhureineen, mutta vanha sielunvihollinen yrittää loppuun asti saada omansa viekkaudella ja vääryydellä.
Grimmin saduissa on henkilökohtaisesti aina viehättänyt niiden karu groteskius, eikä Kädetön tyttö kaikessa satumaisessa väkivaltaisuudessaan periaatteessa niistä herkullisemmista mässäilyistä ainakaan hengessä jälkeen jää, onpa itse tarina ihan nätti ja kauniskin. Ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi näin itselleni muodostuikin minimalistisen animaation kankeus ja kolkkous, joka ei millään tapaa tue itse tarinaa, vaan päinvastoin onnistuu pitemmän päälle vain imemään siitä vähäisenkin energian, jota parhaimmillaan erinomainen ääninäyttely, musiikki sekä taustan äänimaailma pystyvät luomaan. Tällainen tyylittely ei vain kaikessa yksinkertaisuudessaan sovi näin pitkiin elokuviin ollenkaan, näin se asia vain on.
Ennen kuin vedätte hihastanne Prinsessa Kaguyan tarun, kannattaa muistaa, että kyseinen elokuva on enemmän kuin pelkkää taiteellista kikkailua, sen tekijätiimi edusti maailman huippua ja siinä hyödynnettiin animaation ja tarinankerronnan tekniikoita monipuolisemmin ja tehokkaammin kuin Kädettömässä tytössä oikeasti missään kohtaa. Toisaalta Michaël Dudok de Witkin on erikoistunut vähintään yhtä eleettömillä tarinoilla varustettuihin lyhäreihin, joissa taide ja käsikirjoitus vahvistavat toisiaan maistumatta missään kohtaa puulta. Pitkälti näistä syistä Laudenbachin näkemys ei pysty kilpailemaan kyseisten teosten kanssa laisinkaan, vaikka melkoisen omalaatuinen ja muistettava kokemus itsessään onkin.
En tiedä mitä tähän loppuun enää muuta sanoa, kuin että Kädetön tyttö on katsomisen ja ehkä ihan omistamisenkin arvoinen teos silkan persoonallisuutensa sekä ainutlaatuisen toteutuksensa puolesta, mutta mitään suurempaa viihde-elämystä on tältä turha odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.