Kuningas ja satakieli (1980)

Olipa kerran kaikkien vihaama misantrooppinen kuningas nimeltä Kaarle V + III = VIII + VIII = XVI, jonka suurena unelmana oli rakentaa valtakunnasta itsensä näköinen, kylmä ja lohduton mekaaninen koneisto, jossa jokaisella ihmisellä, eläimellä ja esineellä olisi oma paikkansa ja tehtävänsä, ja jota hallitsisi yksi ainut ihminen kaikkien ja kaiken yläpuolella loistokkaassa palatsissaan vain palvelijoidensa, mekaanisten härveleidensä sekä itseään kuvaavien, malliaan estotta imartelevien muotokuviensa ympäröimänä omassa narsistisessa kuplassaan.

Todellisuudessa kuvat kuninkaasta olivat nekin täynnä valhetta ja vilppiä, sillä salskean sankarin sijaan kuningas oli todellisuudessa vain veltto ja pulska roisto, jonka silmät katsoivat kuvista poiketen pysyvästi kieroon – minkä palatsin peilit ja varomattomat alamaiset saivatkin kokea nahoissaan. Rakkautta vapauteen, ihmisiin ja elämään kuningas ei arvostanut tippaakaan, vaan harrasti vapaa-ajallaankin intohimoisesti satakielten metsästämistä – elävät linnut tämä telkesi häkkeihin. Nimessäkin mainittu satakieli asuu kuninkaan taivaaseen kohoavan linnan tornin huipulla muistuttaen kuningasta aina tilaisuuden tullen tämän kierosilmäisyydestä. Satakieli symboloi tietenkin vapaan sanan mahtia, jota jokainen styranki maailmanhistoriassa on järjestään yrittänyt saada kahlittua ja ylistämään omaa erinomaisuuttaan.

Ranskalaisen animaattorilegenda Paul Grimaultin päätyö sai ensi-iltansa vasta pitkälle 80-luvulla, mutta jo siihen mennessä Kuninkaasta ja satakielestä oli muodostunut yksi alan suurista kansainvälisistä legendoista: Alkujaan 50-luvun alussa suunniteltu äärimmäisen kunnianhimoinen teos riistettiin muinoin rahamiesten toimesta pahasti keskeneräisenä varsinaisten tekijöidensä käsistä ja julkaistiin Grimaultin sekä käsikirjoittajana toimineen runoilija Jacques Prévertin vastustuksesta huolimatta vain epämääräisenä raakileena. Grimaultilta vei vuosikymmeniä aikaa saada takaisin oikeudet taideteokseensa sekä koota tarvittavat resurssit elokuvansa viimeistelyä varten, mutta lopulta ihme tapahtui ja lopputuloksen näemme tässä. Vuosien varrella pelkän raakileen vaikutus taiteenlajin kehitykseen on ollut huomattava, onhan kyseessä mm. yksi Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan suosikkielokuvista ja Studio Ghiblin leffojen tärkeistä esikuvista.

Käytännössä kysymyksessä on eräänlainen löyhä filmatisointi H.C. Andersenin Paimentytöstä ja nokipojasta, mutta todellisuudessa kyse on vain pienestä pintasilauksesta huomattavasti moniulotteisempaa kokonaisuutta erilaisia yhteiskunnallisia sekä filosofia teemoja, vertauskuvia, symboliikkaa, runoutta sekä vanhan ajan surrealistisesta taiteesta ammennettuja vaikutteita. Elokuvista itselleni Grimaultin satuvisio toi mieleen Jean Cocteaun klassiset fantasiaelokuvat, Charles Chaplinin Diktaattorin sekä erityisesti Fritz Langin Metropoliksen, jonka esittelemiä ideoita Kuningas ja satakieli mielestäni onnistuu käsittelemään huomattavasti esikuviaan hellävaraisemmin ja syvällisemmin vähän samaan tapaan kuin Tengiz Abuladzen Katumus muutamia vuosia myöhemmin.

Kuningas ja satakieli onkin todellisuudessa elämääkin suurempi runoelma sorrosta ja vapaudesta, totuudesta ja epätotuudesta, ihmisistä ja koneista. Jo ensimmäisessä kahdessa kappaleessa esitelty, Richard Nixonin ja Adolf Hitlerin mukaan suunniteltu tyrannimainen kuningas on koko tarinan varsinainen päähenkilö ja keskipiste. Itse tarina alkaakin vasta kymmenkunta minuuttia alkutekstien jälkeen, jolloin kuningas käy nukkumaan ja tämän makuuhuoneen seinällä riippuvien taideteosten kuvaamat hahmot – paimentyttö, nokipoika ja kuninkaan vääristelty kuva – heräävät henkiin. Kuninkaan kuva on rakastunut yksinkertaiseen paimentyttöön ja haluaa tämän itselleen, mutta tyttö pakeneekin nokipojan mukana yön pimeyteen.

Näillä main Grimault alkaa jo väläytellä näkemyksensä todellista neroutta: Valheesta tulee kirjaimellisesti totta, kun vääristelevästä taulusta henkiin herännyt valekuningas ottaa esikuvansa paikan valtakunnan johdossa. Edelleen, hahmo päättää rakentaa robotin, jonka tämä lähettää ajamaan takaa rakastunutta nokipoikaa ja paimentyttöä. Toisin sanoen jos alkuperäisen kuninkaan häpeä, viha ja pohjaton turhamaisuus loivat omaksi kuvakseen taulusta elämään astuneen kaksoisolennon, loi kaksoisolennon perverssi rakkaus ja himo paimentyttöön mekaanisen hirviön, jolla ei syki rinnassaan sen enempää sydäntä kuin koneilla yleensäkään, kohdettaan tämä jahtaa ja metsästää kuin alkuperäinen kuningas satakieliä. Rakastuneen parin pakomatka taas vie yhteiskunnan huipulta aina orjan asemaan alistetun kansan kammioihin ja luolastoihin, joissa köyhät työläiset tuottavat liukuhihnalla kuvia orjuuttajastaan, uskoen vain työn lopulta vapauttavan.

Jos edellinen kuulosti paperilla yhtään nerokkaalta, niin sanonpa vaan, että koko leffan varsinainen tähti onkin sen visuaalinen suunnittelu ja animaatio. Vaikka Grimaultilta meni vuosikymmeniä teoksensa viimeistelyyn, ei ajan eri aikoina animoitua jälkeä juuri erota toisistaan kuin muutamissa yksittäisissä ohimenevissä kohtauksissa, kuten lopun leijonajaksossa. Värimaailma on alusta asti mukavan eloisa ja kirkas, taustat suorastan henkeäsalpaavan upeita ja hahmot vanhanaikaisessa 30- ja 40-lukujen lyhärit mieleen tuovassa vanhahtavassa tyylittelyssäänkin erittäin mielekkäitä ja persoonallisia katsoa. Erityisen mieleen jäävää henkilökohtaisesti oli Grimaultin mieltymys pikkutarkan symmetrian hyödyntämiseen arkkitehtuurissa ja ihmismuodostelmissa sekä äärimmäisyyksiin venytettyjen etäisyyksien hyödyntäminen itsensä jumalaksi asti nostaneen kuninkaan ja tämän surkeiden ja avuttomien alamaisten välistä valtaeroa kuvattaessa.

Monessa lähteessä Kuningasta ja satakieltä on perinteisesti moitittu, miten vähän persoonallisuutta ja syvyyttä sen varsinaisella pääparilla oikeasti on verrattuna roistoon, mutta omasta mielestäni kriittisiltä ääniltä on mennyt koko jutun pointti kauniisti sanottuna täysin ohi. Kuningas ja satakieli on nimenomaan tarina vankeudesta ja ihmisen kaipuusta vapauteen, sen punaisena lankana toimii kertomus rakastuneen parin pakomatkasta tyrannimaisen roiston hallitsemasta dystooppisesta kaupunkivaltiosta. Näin ollen päähenkilöt on tarkoituksella kuvattu mahdollisimman yksinkertaisina ja viattoman lapsekkaina, sillä loputtoman syvällisen ja monimutkaisen uhkaavan roiston on tarkoituskin hallita aivan koko elokuvaa, ihmisten sympatiat kun luonnostaan menevät lapsenomaisemmille hahmoille – tekniikka on tuttu mm. kaikista Disney-leffoista!

Jos Grimaultin näkemyksestä oikeasti haluaisi etsiä jotain pientä nipotettavaa, vetoaisin itse tekijöiden selkeään epäröintiin elokuvan dialogin suhteen: suuri osa leffasta on käytännössä täysin mykkä, mutta toisinaan henkilöhahmot alkavatkin yhtäkkiä supista keskenään puhuttua dialogia. Tämä on oikeasti todella häiritsevää, ja ainakin omasta mielestäni Grimaultin tiimeineen olisi vain yksinkertaisesti pitänyt tehdä joko kokonaan mykkä teos tai varustaa se alusta asti dialogilla, mieluiten kuitenkin ensimmäinen. Wojciec Kilarin säveltämä upea soundtrack onnistuu omissa kirjoissani kuitenkin paikkaamaan tämänkin puutteen, joten tähtiä ei tällä menetetä.

En halua paljastaa, mitä tarinassa lopulta käy, mutta viimeisessä kuvassa viimeinenkin satakieli vapautuu häkistään. Kyseessä on täydellinen päätös täydellisyyttä hipovalle aikuisempaan makuun tehdylle animaatiolle, jonka veroisia kokonaisuuksia ei syvyydeltään, rikkaudeltaan, kauniilta sanomaltaan kuin toteutukseltaankaan montaa meidän aikanammekaan ole taidettu tehdä. Kuningas ja satakieli on omissa kirjoissani maineensa veroinen mestariteos, animaation ehdotonta peruskauraa, joka on yksinkertaisesti nähtävä. Harmittavasti vain tiedän, että useimmat suhtautuvat tällaisiin leffoihin silkkana lastenviihteenä ja ovat siksi täysin kykenemättömiä nauttimaan sen todellisesta annista, minkä vuoksi en suosittelekaan tätä yhtään kenellekään – päinvastoin! Siitä kitinästä ja ininästä ei muuten tule loppua koskaan.

Toistan vielä: Kuningas ja satakieli on ihan tyhmä ja tylsä elokuva, tässä ei lauleta eikä tässä ole käytetty tietokoneita. Ei kannata missään nimessä katsoa! Yäk!


Arvio: 5/5


LE ROI ET L'OISEAU, 1980 Ranska
Ohjaus: Paul Grimault
Käsikirjoitus: Hans Christian Andersen, Jacques Prévert, Paul Grimault
Näyttelijät: Agnès Viala, Eugenio Martín, Pascal Mazzotti, Raymond Bussières, Renaud Marx