Wolfen Queen (1979)

Wolfen Queen, Wolfen Ninja tai Wolf Devil Woman ei kyllä aikaile kunnon meininkinsä kanssa sekuntiakaan liikaa, vaan räväyttää kaiken katsojan silmille heti nauhoitteen pyörähdettyä käyntiin: Salama iskee lähimpään puuhun, glitter-inkvisiittorin sateenkaaren väreissä kylpevässä diskopäämajassa ristiinnaulitaan mies zombivampyyreiden virnuillessa taustalla. Ristiinnaulittu kungfu-jeesus viimeistellään voodoo-nukella, jota pistetään tikarilla rintaan räjähtävien efektien, psykedeelisten valojen ja vääristävien linssien hypnotisoidessa pahaa-aavistamatonta katsojaa vakuuttumaan tilanteen dramaattisuudesta. Totisesti, nyt ollaan syvällisten elämän ja elokuvataiteen perimmäisten totuuksien alkulähteillä. Tätä on aito ja alkuperäinen camp-viihde puhtaimmillaan.

Myöhemmin nainen ja mies pakenevat samaisen huppuhäiskän vampyyrininjoja lumisessa vuoristossa. Yhtäkkiä valtava lumivyöry nielaisee pariskunnan ja näiden mukana olevan vauvan allensa, mutta kuin ihmeen kaupalla vanhempiensa veren kastelema pienokainen selviää hengissä – vain tullakseen kokonaisen susilauman adoptoimaksi. Vuosikausia myöhemmin lapsesta on kasvanut susilauman oma hemaisevan kaunis kungfu-bimbo (ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-auteur-nero-mestari Pearl Chang itse!), joka pukeutuukin trendikkäästi turkiksiin ja suojaa päänsä sympaattisesti virnistävällä täytetyllä koiralla tai ketulla. Nimenään hällä on perinteikkäästi ”Lumikukka”.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun muuan kungfu-sankari apurinsa kanssa sattuu osumaan paikalle ja iskemään silmänsä tulikuumaan villinaiseen heti ensimmäisen yhteisen kohtauksen jälkeen. Valitettavasti tämän päätteeksi yritetään jälleen hetkellisesti viritellä jotain juonentapaistakin, mutta jossain vaiheessa vanha tuttumme glitter-Skeletor palaa onneksi takaisin kuvioihin diskomusiikin jytkeessä, vampyyrizombininjat ja ihmissudet päästetään jälleen vauhtiin, kungfu-mätkettä riittää ja homma jatkuu muutenkin entiseen loistokkaaseen tapaansa kohti huikeaa finaalia.

Ja voi pojat, miten upeaa menoa viimeiset parikymmentä minuuttia ovatkaan! Kaikki lähtee liikkeelle sankarin seurueen matkatessa kohtaamaan ilkeää glitter-miestä tämän pahamaineiseen diskoluolaan. Taival taitetaankin sitten erämaan ja taikametsän läpi, joissa otetaan mittaa niiden perinteisten fantasiaörkkien lisäksi jos jonkinlaisista vesi-, puu-, hiekka- ja demoni- ja ihmissusininjoista ja vaikka mistä. Sydämiä revitään rinnoista, raajoja ja päitä putoilee, lasersäteet ja veri vaan lentelee – kaikki hämärien psykedeelisten ääniefektien saattelemana!

Loppupahiksen linnoitus muistuttaa absurdiudessaan ja värikylläydessään jotain The Super Inframanin, Saturday Night Fever - lauantai-illan huumaan ja 70-lukulaisen pornoluolan risteytystä. Näky on oikeasti niin älytön, että se saa käkättämään ääneen yhdessä glitterin säihkeessä diskopallon tavoin kiiltelevän pahiksen mukana. Lopullisesta suuresta taistelusta voi ainakin sanoa, että se muistuttaa meitä liian sieni- ja happopitoisen ruokavalion vaaroista: Mitä pitemmälle se etenee, sen enemmän aletaan nähdä vilkkuvia psykedeelisiä valoja ja Pink Floydin levyiltä tuttuja avaruusääniä, lasersäteitä, erityisen puisevia erikoistehosteita, pölhöjä taistelukoreografioita sekä lenteleviä zombeja ja irtojäseniä. Lopulta paha glitter-mies hajoaa tuhkaksi ja valkoisiin pukeutunut viisas mestari saapuu paikalle kajauttamaan ilmoille sen kuuluisan viimeisen naurun.

Elokuva loppuu. Olen ekstaasissa.


Arvio: 5/5


LANG NU BAI MO, 1979 Taiwan
Ohjaus: Ling Chang
Käsikirjoitus: Ling Chang
Näyttelijät: Chung Hu, Feng Shih, Hsing Nan Ho, Ke Pa, Ling Chang, Ying Shih, Yuen Fung Su, Yu-Hsiang Chang