Lumikuningatar (1957)

Yllätin itseni niin sanotusti housut kintuista huomattuani etten vielä tähän päivään mennessä ole tainnut kirjoittaa riviäkään neuvostoliittolaisesta animaatiosta vaikka koko muu itäinen tuotanto niiden suurimpien merkkiteosten osalta taitaakin jo olla kätevästi hanskassa. Itäisellä animaatiolla nimittäin sattuu olemaan oma pitkälle ennen vallankumoustakin ulottuva mielenkiintoinen historiansa sekä traditionsa sosialismin romahtamisen jälkeenkin, mutta aiheesta löytyy kovin niukalti kunnollista englanninkielistä lähdemateriaalia edes internetin ihmeellisestä maailmasta kaikkein viimeisimpiä tuotoksia lukuun ottamatta.

Lev Atamanovin suojasään ajan vapaampina vuosina tuottama täysiverinen Lumikuningatar kuitenkin kuulunee niihin harvoihin ja valittuihin lajinsa ja genrensä kansainvälisiin klassikoihin, jotka suomalainen maallikkokin todennäköisesti tuntee muodossa tai toisessa. Tiettävästi tästä löytyy vanhalta ajalta useampikin fyysinen julkaisu vaihtelevalla ääninäyttelyn tasolla, mutta itse muistan nähneeni tämän monta kertaa muinoin televisiosta kun tällaisia eksoottisempia helmiä vielä tavattiin siellä näyttää.

Hayao Miyazakin nuoruusvuosien suosikkielokuva kertoo pienessä kaupungissa asuvasta tytöstä ja pojasta, joista jälkimmäinen joutuu pohjoisen lumen ja jään maassa elävän tunteettoman Lumikuningattaren lumouksen valtaan. Kylmäverinen henkiolento päättää viedä lapsen mukanaan valtakuntaansa ja jäädyttää tämän sydämen kaikelta kauneudelta ja rakkaudelta. Yksin jäänyt tyttölapsi päättää lähteä peuralla ratsastaen seikkailuun hakeakseen ystävänsä takaisin lumen haltian hyisestä valtakunnasta.

Luit oikein, tämä nimittäin oli SE Japanissa asti häkellyttänyt ja ihastuttanut suurteos, joka aikoinaan sai Hayao Miyazakin ryhtymään täysiveriseksi animaattoriksi. Valistunut lukija todennäköisesti tämän jo tiesikin, jos ei muuta niin 60-luvulla tuotetuista varhaisista anime-elokuvista ja erityisesti Horus, auringon prinssin läpi paistavista päivänselvistä vaikutteista ja tribuuteista tälle itäklassikolle. Aikaansa ja tekomaahansa nähden kyseessä onkin selvästi ollut poikkeuksellisen kunnianhimoinen tuotos, sillä tässä on selvästi haettu mallia vanhan ajan hienoimmista Disney-leffoista rotoskoopattuine hahmoineen ja alansa hienointa osaamista edustaneine monitasokameroineen. Yleinen design arvokkaasti patsastelevine hahmoineen kuitenkin huokuu tekomaansa kuvallisia perinteitä, monelle notkeampaan ja vauhdikkaampaan menoon tottuneelle nykykatsojalle ehkä vähän liiankin kanssa.

Mikäli Atamanovin pieneltä mestariteokselta kuitenkaan odottaa mitään Disneyn tai Miyazakin parhaiden teosten kaltaista spektaakkelia, tulee varmuudella pettymään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että Lumikuningarkaan varsinaisesti onneton viritelmä olisi, sen runollinen tarina on omasta mielestäni aina kuulunut genrensä kauneimpiin, tytön matkallaan kohtaamat hahmot ovat erittäin sympaattisia ja mieleen jääviä, ikonimaalauksen ikivanhoista perinteistä ammentava visuaalinen tyyli on omaan makuuni vain mielekkään persoonallista jälkeä ja turhaa joutokäyntiä kaihtavalla rainalla on pituuttakin vain passelisti tunnin verran eikä sekuntiakaan yli. Eipä Lumikuningattaren hahmokaan lopulta ole vain yksinkertaisen kieroutunut ja paha eikä tarinan ongelmia ratkaista väkivallalla kuten monissa muissa kaltaisissaan satuleffoissa on tyypillisesti tapana.

Itse on oikeastaan jäänyt Lumikuningattaren kohdalla varsinaisesti edes kaipaamaan minkäänlaisia lisäyksiä tai muutoksia, mikä on jo itsessään merkki harvinaisen onnistuneesta ja nautittavasta elokuvasta.



Arvio: 5/5



SNEZHNAJA KOROLEVA, 1957 Neuvostoliitto
Ohjaus: Lev Atamanov
Käsikirjoitus: Alan Lipscott, Bob Fisher, Georgi Grebner, Hans Christian Andersen, Lev Atamanov, Migail Svetlov, Nikolai Erdman, Nikolai Zabolotski
Näyttelijät: Anna Komolova, Aöelseo Konsovski, Galina Kožakina, Irina Murzajeva, Janina Žeimo, Jelena Ponsova, Marija Babanova, Sergei Martinson, Vladimir Gribkov