Katumus (1984)

Katumus alkaa kohtauksella pienessä georgialaisessa leipomossa, jossa nimetön nainen leipoo kirkon kuvalla koristettuja kakkuja kun paikalla oleva parrakas miekkonen sattuu lukemaan lehdestä veret seisauttavan uutisen rikkaan ja kunnioitetun Aravidzen suvun patriarkan sekä entisen pormestarin (uskomaton Avtandil Maharadze) kuolemasta. Seuraa pitkä ja kiusalliselta tuntuva hautajaiskohtaus, jossa pukumies toisensa perään pitää protokollan mukaisesti liioittelevan ylistäviä muistopuheita edesmenneestä historian suurmiehestä.

Jotain omituista kuitenkin tapahtuu pian hautajaisten jälkeen. Kun vainajan pojan vaimo kerran katsoo ikkunasta puutarhaansa, huomaa tämä appensa ruumiin nököttävän sen julkisivulla puuhun nojaten. Omaiset päättävät itsepintaisesti saattaa kalmon takaisin haudan lepoon, mutta ruumis ilmestyy talon edustalle yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta tihutyöstä saadaan verekseltään kiinni paikallinen nainen, joka viedään lopulta rikoksestaan tuomittavaksi. Oikeudenkäynnissä syytetty alkaa kertoa tarinaa tyrannista, jonka tämä on valmis saamaan tilille hirmutöistään vaikka sitten haudan takaa.

Tengiz Abuladzen Katumusta on monesti kutsuttu yhdeksi glasnostin ajan merkittävimmistä ja parhaista neuvostoliittolaisista elokuvista, ohjaajansa päätyöksi sekä kaikkien aikojen georgialaisiin klassikoihin lukeutuvaksi merkkiteokseksi. Yleisemmällä tasolla kyseessä on päätös ohjaajan löyhälle henkiselle trilogialle, jonka aiemmat osat ovat Rukous ja Toivomuspuu. Lukemani perusteella näiden leffojen välillä pitäisi olla jonkinlaista symbolista ja temaattista jatkuvuutta, mutta tämän ymmärtämiseen ei varsinaisesti tarvitse tuntea kahta edellistä eikä toisin päin. Katumuksen tavoin nekin ovat kuitenkin kotimaassaan juhlittuja suurteoksia.

Mikä tekee Katumuksesta erityisen merkittävän, on sen ennakkoluuloton ja aikoinaan ennennäkemättömän suora tapa hyökätä Neuvostoliiton perinteisiä epäkohtia vastaan. Tämän tekoaikaanhan ei myöhemmistä vapauden aatteista ollut vielä tietoakaan ja kaikenlainen järjestelmän uusien sekä vanhojen syntien arvostelu oli vielä varsin epäterveellistä puuhaa, mutta Abuladze käy siitäkin huolimatta raivokkaasti kiinni kotimaansa lähihistorian kipeimpiin kohtiin ja repii ne lopullisesti auki vain osoittaakseen lopulta koko järjestelmän täydellisen absurdiuden sekä henkisen kolkkouden. Katumuksen diktaattori Aravidze on Chaplinin diktattori Hynkelin henkinen sukulainen, eräänlainen laulava pelle ja demoni, joka nouseekin valtaan lähinnä sattuman kautta. Hahmo onkin todellisuudessa yhdistelmä kaikkia maailman tyranneja ja massamurhaajia, vaikka miehen otteet ovatkin kuin suoraan Stalinilta.

Luonnollisesti Abuladze on piikkinsä terävöittämiseksi hyödyntänyt myös valtavat määrät erilaista vihjailevaa symboliikkaa ja surrealistisia vertauskuvia, kuten keskiaikaisiksi ritareiksi puettuja poliiseja ja kuolemanpartioita, joilla ohjaaja kuvaa neuvostoliittolaisen byrokratian ja poliisivoimien aristokratisoitumista ja korruptiota. Eräässä kohtauksessa käväistään voimalaksi muutetussa Pyhän jumalanäidin kirkossa, jossa kuullaan hengellisen saarnan sijaan tieteellinen luento ja soitetaan virsien sijaan hengetöntä pop-musiikkia. Eräässä kohtauksessa kuullaan ensin taiteilija soittamassa kaunista sävelmää pianonsa kanssa kun yhtäkkiä poliisit ryntäävät sisään, pidättävät taiteilijan ja takavarikoivat tämän teokset. Siinä sivussa yksi poliiseista intoutuu itsekin soittamaan pianolla, mutta saa aikaan vain hengetöntä räminää ja kolinaa.

Ja näitä riittää. Eräässä vaiheessa tavataan salaliitosta syytetty mies, joka on suunnitellut järjestelmän asettamista naurunalaiseksi keksimällä tarkoituksella mitä absurdeimpia tunnustuksia. Paranoidisessa diktatuurissa järjellä tai tosiasioilla ei kuitenkaan ole sijaa, vaan valhe ja fantasia ovat periaatteessa yhtä päteviä perusteita hirttotuomiolle ja joukkomurhille siinä missä mikä tahansa muukin, ainoastaan tunnustuksella on väliä. Vähän myöhemmin nähdään myös elokuvan upein yksittäinen kohtaus, jossa naisia ja lapsia on kokoontunut etsimään pakkotyöhön vietyjen miesten omaisilleen jättämiä viestejä juna-asemalle tuodusta tukkikuormasta.

Kaikkea edellä mainittua ajatellen ei olekaan mikään ihme, että tämä elokuva kiellettiin heti valmistumisensa jälkeen aina Mihail Gorbatšovin liberaaleihin uudistuksiin asti. Kovin moni neuvostoliittolainen taiteilija ei ehkä jotain Aleksandr Solženitsyniä lukuun ottamatta tainnut ennen Abuladzea uskaltautuakaan yhtä ryöhkeästi ja pisteliäästi arvostelemaan sikäläisen tukahduttavan järjestelmän turmiollista ristiretkeä kaikkea inhimillistä henkeä sekä kulttuuria vastaan ja elänyt itse puhumaan siitä. Pikimustan satiirin täyttämän dystopiakuvauksen kruunaa vielä ironisen hirtehinen loppukohtaus, jossa tyrannin mätänevä ruumis heitetään jyrkänteeltä lintujen ja eläinten ruuaksi. Pahan perintö on näin voitettu.

Kotimaassaan nauttimasta jättimenestyksestä huolimatta Katumus kuitenkin pysyi pitkään kiellettynä suunnilleen koko muussa sosialistisessa Itä-Euroopassa. Tämä johti tiettävästi kerran myös kiusalliseen tilanteeseen entisessä Itä-Saksassa länsisaksalaisen televisioaseman näytettyä Abuladzen elokuvan ja keräten siinä sivussa miljoonayleisön myös muurin toisella puolella. Itäsaksalaisten viranomaisten oli tiettävästi vaikea vakuuttaa kansalle Katumuksen vaarallisuudesta, sillä maassa vaikuttaneen sensuurin vuoksi koko elokuvaa ei virallisesti ollut edes olemassa!



Arvio: 5/5



MONANIEBA, 1984 Neuvostoliitto
Ohjaus: Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Nana Dzanelidze, Rezo Kveseleva, Tengiz Abuladze
Näyttelijät: Avtandil Maharadze, Edisher Giorgobiani, Ija Ninidze, Kahi Kavsadze, Merab Ninidze