Henry Lee Lucas - sarjamurhaaja (1986)

Pelkästään viime aikojen elokuvapsykopaattien uskottavuutta koskevan keskustelun innoittamana päätin etsiä käsiini mahdollisimman limaisen ja aidon sarjamurhaajaelokuvan kuin suinkin lyhyellä varoitusajalla mahdollista. Henry: Portrait of the Serial Killer on useissa eri lähteissä rankattu genrensä realistisimpiin ja yksinkertaisesti parhaisiin kuuluvaksi tapaukseksi. Jopa Roger Ebert vainaa kuului tämän kielletyn klassikkoteoksen ihailijoihin. Samaa ei tosin voi sanoa kotomaamme lutuisista sensoreista, jotka ammoin kielsivät tämän kaikenlaisen esittämisen ja levityksen "mielenterveyttä vahingoittavana".

Mikäli Henry Lee Lucasin ja Ottis Toolen elämäntarinat eivät ennestään ole tuttuja, niin kyseessä oli Donald Trumpin kotimaata muinoin terrorisoinut homoeroottisessa suhteessa elänyt nekrofiili- ja sarjamurhaajakaksikko, jonka lopullisesta "CV:stä" ei ole oikein koskaan saatu täysin selkoa, kiitos pariskunnan lukuisten perättömien tunnustusten ja niiden perumisten.

Tässä kohtaa on hyvä huomata, ettei Henry: Portrait of a Serial Killer varsinaisesti ole mikään hirveän uskollinen kuvaus vauhtikaksikon elämästä ja kuolemasta vaan kaikenlaiset parafiliat sun muut on suosiolla jätetty pois eikä väkivaltakaan saavuta likimainkaan todellisenkaltaista raakuutta ja eläimellisyyttä, mutta nepä eivät olleetkaan koko jutun pointti. Todellisuudessa John McNaughton on elokuvassaan halunnut kuvata psykopaattisen murhaajan sielunmaisemaa niin todentuntuisesti kuin koskaan mahdollista ja on myös onnistunut siinä hätkähdyttävän hyvin.

Tarinan luonnollinen päähenkilö on itse elokuvan nimessäkin esiintyvä Henry, ilmiömäisen Michael Rookerin tulkitsema täysin tunteettomasti oman äitinsä murhasta kertova sieluton ja kylmä, silmitöntä tuhoa ympärilleen kylvävä tyhjä ihmiskotelo. Heti ensimmäisissä kohtauksissa esitellään kylmäverisen tappajan aikaansaannoksia. Ihmishenki ei merkitse Henrylle mitään, naiset ovat Henrylle vain rikkinäisen television kaltaisia leikkikaluja, joilla tyydyttää hetken tarpeensa ja heittää sitten vaikka sitten palasina laukussa tienvarteen.

"Harrastuksensa" ulkopuolella Henry on kuin kuka tahansa muu kadunmies: rennosti ihmisten kanssa sosialisoiva, päämäärätöntä ja tarkoituksetonta elämäänsä omalla painollaan elävä olutta litkivä tylsä persoonaton jokamies, joka paljastaa todelliset kasvonsa vain täysin motiivittomissa väkivallanpurkauksissaan.

Ottis Toole on Henryn rikostoveri, televisiota huvikseen töllöttävä huoltiksen työntekijä ja täysin samanlainen ihmispeto kuin Henrykin. Kaksikon suhde on kuin kahden villieläimen: väkivaltainen ja arvaamaton. On periaatteessa vain ajan kysymys milloin kaksikko tappaa toisensa yhdessä monista arvaamattomista väkivaltakohtauksistaan.

Lähes koko elokuva on kuvattu halvalla ja likaisesti, vaarallisesti. Kuten Henrylla ja Ottisilla, psykopaateilla, itse elokuvallakaan ei oikeastaan tunnu olevan mitään selkeää suunniteltua juonta vaan sekin etenee lähinnä löyhän kaoottisesti kohtauksesta toiseen, kuten realistisen elokuvan kuuluukin.

Mielenkiintoisena vetona kaikkiin sarjamurhaajaelokuvien tunnettuihin peruskliseisiin nähden on huomio, ettei koko elokuvassa nähdä ainuttakaan poliisia, kukaan ei näytä kiinnittävän murhiin mitään huomiota eikä loppujen lopuksi ketään edes pidätetä tai yritetäkään saada kiinni. Henryn maailma on vähintään yhtä nihilistinen ja kylmä kuin päähenkilönsäkin. On vain petoja ja saaliita. On vain tyhjyys ja kaaos.

Tällä leffalla on pallit paikallaan. Jos joutuisin itse joskus pitämään luentoa psykopaattisen sarjamurhaajan mielenmaisemasta, näyttäisin kansalle tämän Fritz Langin M - kaupunki etsii murhaajan kanssa. Jawohl!



Arvio: 5/5



HENRY: PORTRAIT OF A SERIAL KILLER, 1986 USA
Tuotanto: John McNaughton, Malik B. Ali, Waleed B. Ali, Lisa Dedmond, Steven A. Jones
Ohjaus: John McNaughton
Käsikirjoitus: John McNaughton, Richard Fire
Näyttelijät: Michael Rooker, Tom Dowles, Tracy Arnold