Ikiru - tuomittu (1952)

Vuosikymmeniä hengettömän konemaisessa toimistovirassaan työskennellyt, perheestään erakoitunut keski-ikäinen leskimies Kanji Watanabe (Takashi Shimura) kuulee sairastavansa parantumatonta suolistosyöpää ja kuolevansa muutaman kuukauden sisällä. Tiedon saatuaan Watanabe päättää tyhjentää tilinsä ja etsiä lohtua ja elämänsä tarkoitusta, itselleen lopullista päämäärää. Keinotekoiset nautinnot ja tajusteet eivät kuitenkaan tuo lohtua vanhan miehen suruun eikä tämän aikuinen poikakakaan ole isäänsä yhteydessä sen vertaa että tietäisi tämän murheista.

Sitten vanha Watanabe tutustuu nuoreen Toyoon ja kiinnostuu tämän optimismista sekä vilpittömästä rakkaudesta elämää ja ihmisiä kohtaan. Vanha mies alkaa tapailla nuorta neitoa saadakseen selville tämän onnen salaisuuden, mutta epäluuloinen Toyo alkaa ennenpitkää tuntea vanhan ukon tungettelun epämiellyttävänä.

Selviääkö Watanabelle siis koskaan elämän ja onnen tarkoitus, mitä tarkoittaa elää hyvin? Kyllä, kohtauksessa jossa Toyo kertoo työskentelevänsä lelutehtaassa ja kokevansa työssään leikkivänsä koko kaupungin lasten kanssa. Kyseessä on jälleen yksi Kurosawan sankarien merkittävistä valaistumiskokemuksista.

Pintaa syvemmällä tasolla tarina kuvaa humanistisia arvoja huokuvan elämisteemansa ohella perinteisten perherakenteiden murentumista uuden ajan Japanissa, jossa lapset eivät enää kunnioita vanhempiaan ja ikäihmisen ainut side nuorempiinsa on raha. Taitaapa tässä olla jotain sanomaa sikäläisestä byrokratiasta ja kylmää teollista mielenlaatua ihannoivasta työelämästäkin.

Ikiru ei todellakaan ole mikään historiallinen spektaakkeli tai toimintaelokuva, joten pienenä varoituksen sanan sanottakoon ettei tätä kannata lähteä katsomaan samalla viihdeasenteella kuin jotain Seitsemää samuraita tai Rania. Ikiru on todellisuudessa vähän ironisesti hengeltään lähempänä aitoa dostojevskilaista klassikkoa kuin Akira Kurosawan aiempi suora Dostojevski-filmatisointi Idiootti - siitäkin huolimatta että Ikirun tarina perustuu löyhästi Leo Tolstoin Ivan Iljitšin kuolemaan.

Ironiasta puheen ollen, Ikiru on sitä täynnä - erityisesti musiikkivalinnat jotka todennäköisesti eivät aikalaiskulttuuria tuntemattomille aukea samalla tavalla kuin tekoaikaan. Taustalla soiva musiiki myös kommentoi monessa kohtaa itse tarinaa, kuten henkistä uudelleensyntymistä ja valaistumista kuvaavissa kohtauksissa taustalla soiva syntymäpäivälaulu. Koko jälkimmäisen puolikkaan Watanaben työtovereiden muisteloihin keskittyvä osuus on yhtä suurta ironiaa, sillä katsoja tietää hahmojen olevan todellisuudessa väärässä, eipä näiden keskinäinen lupaus Watanaben esimerkin seuraamiseksikaan kestä yhtä kohtausta pitempään.

Olen nähnyt suurimman osan Kurosawan tuotannosta nyt useammankin kerran - Ikirun nyt kahdesti - ja aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla, rakastan tätä elokuvaa niin paljon. Omasta mielestäni Ikiru on helposti Akira Kurosawan ikioma Tokyo Story, jossa kaikki mahdolliset osaset yksittäisistä otoksista ja repliikeistä ovat yksinkertaisesti puhdasta täydellisyyttä, josta ei voisi muuttaa tai ottaa mitään pois mestariteosta tärvelemättä. Itse asiassa unohdin jo tätä katsoessakin Ikirulla olevan ikää sellaiset 66 vuotta ja risat, niin teknisesti huikeaa ja viimeisteltyä jälkeä se on.

Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin Ikiru kohauttaa, liikuttaa, itkettää kauneudellaan. Ikiru on yksi parhaista ja kauneimmista koskaan tehdyistä elokuvista, aito ja oikea mestariteos, jota ajan hammas ei ole onnistunut tippaakaan murentamaan eikä tule koskaan pystymäänkään.

En luonnollisesti halua spoilata mitä kuolemanpelkoa poteva vanhus lopulta keksii tai tekee, mutta viimeisissä kuvissa Watanabe kuullaan laulamassa onnellisena samaa menetyksestä kertovaa laulua, joka aiemmin liikutti miehen kyyneliin. Kyseessä on ehkä kuuluisin ja ikonisin yksittäinen kohtaus koko Akira Kurosawan tuotannossa.



Arvio: 5/5



IKIRU, 1952 Japani
Tuotanto: Sōjirō Motoki
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Haruo Tanaka, Shinichi Himori, Takashi Shimura