Perhetarina (1961)

Taisin jo Syksyisen iltapäivän arvostelussani mainita Yazujiro Ozun mielellään kierrättäneen rekvisiittaa, näyttelijöitä ja ideoita loputtomasti elokuvasta toiseen? Hyvä, sillä mies toistelee tässäkin armottomasti aikaisempien klassikkoelokuviensa temppuja pienin eri variaatioin. Mitenkään toisto ei tätäkään varsinaisesti heikennä saati pilaa, sillä kyseessä on ainakin omasta ja monen muunkin mielestä jälleen yksi Ozun paremmista leffoista.

Perhetarina seuraa nimensä mukaisesti kiotolaisen Kohayagawan panimonpitäjäperheen kolmen sukupolven elämää sodan jälkeisessä Japanissa. Perheen pää on jo eläkeikään ehtinyt Manbei, joka mielellään karkailee tapaamaan vanhaa nuoruudenaikojensa rakkautta ja tämän aviotonta tytärtä. Manbein kolmesta aikuisesta lapsesta ainoastaan vanhin, Hisao on naimisissa ja kaksi muuta, Akiko ja Noriko, ovat vielä omillaan. Vanhan ukon päivät alkavat pikkuhiljaa olla kortilla eikä alkoholin tuotantokaan kanna täysin leiville, joten Manbei toivoo tytärtensä menevän hyviin naimisiin taatakseen itselleen hyvän toimeentulon vanhuksen siirryttyä ajasta ikuisuuteen.

Mitä tulee tarinan tyyliin ja sanomaan, Ozu paljastaa niiden osalta korttinsa jo aivan ensimmäisissä kuvissa: elokuva nimittäin alkaa kuvilla neonvalojen ja länsimaisten suuryritysten logojen täyttämästä suurkaupungin räiskyvästä julkisivusta. Useat ihmiset pukeutuvat länsimaisesti, käyttävät länsimaisia tuotteita ja laulavat länsimaisia lauluja. Yhdessä kohtaa nähdään jopa japanilainen nainen länsimaisen miehen kanssa! Vanhan hyvän ajan tunnistettava Japani on kadotettu jo aikapäiviä sitten.

Toisin kuin alun puolesta voisi kuvitella, tämä ei suinkaan ole mikään sentimentaalinen tai länsivihamielinen draama vaan omanlaisensa sekoitus komediaa ja tragediaa. Kumpaakin edustaa Manbein hilpeä hahmo, joka on samaan aikaan sekä huvittavan iloinen, että omalla tavallaan synkkä ja surullinen vanhus. Vanha ukkohan on esimerkiksi rakastunut itseään nuorempaan naiseen, mutta katsojalle paljastetaankin naisen tyttärensä ajattelevan enemmän yritystään pyörittävän ukon rahoja kuin varsinaista rakkautta. Tarinassa nähdään Ozulle varsin poikkeuksellisesti kuolemaakin. Suurin twisti tässä elokuvassa taitaa kuitenkin olla, ettei vanhaa ukkoa esitä Chishu Ryu vaan Kiertolaisista tuttu Ganjiro Nakamura.

Ozun kuvauksesta voisi jälleen vääntää vaikka kuinka pitkän litanian, mutta tällä kertaa riittää varmaan sanoa, että se on jälleen täydellistä jälkeä. Koko elokuvassa ei ole ainuttakaan epäonnistunutta tai edes keskinkertaista kuvaa; kaikki on ozumaisen tarkkaan harkittua täydellisyyttä. Mikäli näitä perinteisimpiä ozuismeja nyt haluaa tästäkin lähteä metsästämään, kannattaa aloittaa vaikka tarkkailemalla kuvakulmia ja miettiä mihin kamera on kulloinkin asetettu sekä miten Ozu hyödyntää syvyysvaikutelmaa. Kannattaa lisäksi tarkkailla mihin näyttelijät katsovat puhuessaan, miten paljon samoja kuvia ja sommitelmia toistetaan pitkin elokuvaa ym. Näillä pääsee jo ihan hyvään alkuun.

Kuten jo aiemmin totesin, Perhetarina on jälleen kerran Ozua lähes parhaimmillaan. Itse asiassa tämä taitaa olla omasta mielestäni osin vielä Syksyistä iltapäivääkin parempi elokuva; periaatteessa tässä on paljon samoja näyttelijöitä ja tässäkin kierrätetään kyseisessä elokuvassa nähtäviä ideoita ja aineksia, mutta tämä tuntuu kokonaisuutena vain huomattavasti mielekkäämmältä ja vaivattomammalta katsoa kuin vähän turhaan harmauteen alkupuolikkaalla hukuttautuvaa Syksyistä iltapäivää. Perhetarina taitaa vielä olla niitä helpompia elokuvia ohjaajan filmografiassa, joten tätä kelpaa jo ihan yleisesti suositellakin.



Arvio: 4.5/5



KOHAYAGAWA-KE NO AKI, 1961 Japani
Tuotanto: Masakatsu Kaneko, Tadahiro Teramoto, Sanezumi Fujimoto
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Kogo Noda, Yasujiro Ozu
Näyttelijät: Chieko Naniwa, Ganjiro Nakamura, Haruko Sugimura, Hisaya Morishige, Keiju Kobayashi, Masahiko Shimazu, Michiyo Aratama, Reiko Dan, Setsuko Hara