Kulkukoira (1949)

Toshiro Mifunen esittämä kokematon etsivä matkaa bussilla ampumaradalta työpaikalleen Tokioon, mutta huomaakin perille saavuttuaan aseensa joutuneen taskuvarkaan haltuun. Seuraa poliisitutkinta, joka vie Mifunen pikkunilkkien ja asediilereiden jäljille Tokion huonomaineisille kujillle. Pian selviääkin, että kyseistä paukkurautaa on käytetty murha-aseena ja etsivä yhdessä uuden parinsa kanssa joutuvat kilpailemaan epätoivoisesti kelloa vastaan napatakseen murhaajan ennen kuin tämä ehtii tyhjentää koko lippaallisen. Nimen "kulkukoira" viittaa Mifunen hahmoon, kun taas murhaajaan viitataan tässä kissana.

Sikäli kun tästä itse pääsin perille, Kulkukoira kuvaa allegorisesti sodanjälkeistä tilannetta, jossa "murha-aseena" käytetyt ja moraalisen vastuun kantaneet sotilaat palasivat takaisin siviilielämään pahaisina kulkukoirina, osa hylkiöinä ja osa kunniallisina kansalaisina. Siinä sivussa Akira Kurosawa käsittelee tavoilleen uskollisesti jälleen hyvän ja pahan ongelmaa, paljastaen lopussa moisen jaottelun olevan varsin keinotekoista laatua. Kulkukoirassa hyvällä ja pahalla alkuperä on lopulta sama, minkä ymmärtäminen on myös elokuvan sankarin perinteinen kurosawamainen "valaistuminen".

Hassuna triviatietona tähän tiettävästi saatiin idea yhden tositapauksen lisäksi Kurosawan ihailemasta Vittorio De Sican Polkupyörävarkaasta, jossa aseen sijaan metsästetään varastettua polkupyörää. Samaisesta teoksesta tulee myös Kurosawan käyttämä eri kaupunginosien symbolinen, helvetin eri tasoja kuvaava merkitys: tiettävästi tätä piti kuvata useissa eri kaupunginosissa ikään kuin jossain Jumalaisessa näytelmässä, mutta lopulta suurin osa tapahtumista päätettiinkin teknisistä syistä sijoittaa likaisimmille ja vaarallisimmille slummeille eli kirjaimelliseseti alimpaan helvettiin.

Tuttuun kurosawamaiseen tyyliin sääilmiöt ovat jälleen tärkeässä osassa itse draamaa: kuumottava takaa-ajo on kuuma ihan kirjaimellisesti, sillä Tokio kärvistelee elokuvan aikaan jättimäisen helleaallon kourissa, jonka katkaisee lopussa koko jutun lähestyessä ratkaisuaan symbolisesti täydellistä pimeyttä seuraava jättimäinen rankkasade.

Kulkukoira on pahuksen viihdyttävä ja jännittävä noir-vaikutteinen kurosawa, teknisesti äärimmäisen hiottu pieni buddycop-leffa ilman koko myöhemmän poliisigenren pinttyneimpiä kliseitä. Tiettävästi Kurosawa itse ei välittänyt lopullisesta elokuvasta juurikaan, sillä mies piti sitä omaan makuunsa liian pinnallisena ja tekniikkapainotteisena.

Omaan makuuni kyseessä on helposti paras tähänastisista Kurosawan ohjaustöistä. Mitä tulee Kurosawan itsensä filmografiaan, omasta mielestäni miehen todellinen kultakausi alkaa juuri Kulkukoirasta.



Arvio: 4.5/5



NORA INU, 1949 Japani
Tuotanto: Sojiro Motoki
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Ryûzô Kikushima
Näyttelijät: Keiko Awaji, Takashi Shimura, Toshirô Mifune