Idiootti (1951)

Okinawalaisesta parantolasta Japanin kulttuurisesti länsimaisemmille seuduille Hokkaidoon palaava naiivi ja epileptinen Kinji Kameda törmää junassa Toshiro Mifunen esittämään Denkichi Akamaan, joka kertoo tälle rakkaudestaan Taeko Nasua kohtaan, jota kaltoinkohdellut setä on sieluntuskissaan luvannut sievoisen summan rahaa miehelle, joka voisi tytön viimein vihille. Kameda kuitenkin näkee Taekon sielun hädän ja pyytää itse tämän kättä, mutta liikuttunut nuori nainen päättää säästää idiootin turhalta vaivalta ja uhrautuu suostumalla Akama.

Yllä siis vain mitättömän pieni osuus itse elokuvan eeppisiin mittasuhteisiin venähtäneestä, hitaasta ja vaikeaselkoisesta juonesta. Mikäli alkuperäisromaani ei satu olemaan laisinkaan tuttu, niin Fjodor Dostojevskin tiiliskivi kertoo lapsekkaan puhtoisesta ja jalomielisestä, ihmisten idioottina pitämästä ruhtinaasta, joka ajautuu keskelle julmaa melodraamaa ja menettää lopussa järkensä. Kyseessä oli vähemmän yllättäen länsimaiseen humanismiin mieltyneen Akira Kurosawan suosikkiromaaneja.

Olen hyvin pahoillani. Vaikka Dostojevskin Idiootti lukeutuukin niinikään omiin suosikkiromaaneihini sekä Kurosawa suosikkiohjaajiini, en pitänyt tästä elokuvaversiosta kovinkaan paljoa. Lukemani perusteella Kurosawa pyrkikin kääntämään kunnianhimoisesti koko romaanin pilkkuja ja pisteitä myöten omaan tinkimättömään tyylinsä melkein viisituntiseksi eepokseksi, mutta katastrofaalisen koenäytöksen jälkeen studio puuttui peliin ja leikkasi oman alle kolmetuntisen versionsa, joka oli monen mielestä edelleen aivan liian pitkä.

Omasta mielestäni suurin ongelma Idiootissa ei ole itse elokuvan pituus, lähinnä Kurosawan tapa siirtää Dostojevskin alkuperäisteksti sellaisenaan elokuvaksi mitään muokkaamatta tai pois jättämättä ja esim. alunperin Venäjälle sijoitettuja hahmoja, tapahtumia ja dialogia japanilaistamatta, mistä johtuen kaikki edelliset tuntuvat täysin irrallisilta ja merkityksettömiltä kaikkeen muuhun nähden. Alkuperäinen Idiootti on vielä varmuuden vuoksi venäläiseen tyyliin äärimmäisen dialogipainotteinen ja raskas, joten elokuvien loputtomia puhetulvia vierastavien (ilmoittaudun) voi tämän kanssa käydä aika kuolettavan pitkäksi.

Sitten ovat pieleen näyttelijävalinnat. Pääosassa idioottina nähdään Rashomonin kuollut samurai, joka vetää koko rainan pitemmän päälle rasittavalla ulinavaihteella. Tämän vastineeksi nähdään Toshiro Mifune murahtelemassa ja ylinäyttelemässä Akamana sekä kivana naapurintyttönä paremmin tunnettu Setsuko Hara täysin väärässä elokuvassa korppimaiseksi mustaan puvustettuna Taeko Nasuna. Elokuvan pääkolmikon suhteen mennään metsään niin että rysähtää, mutta käytännössä kaikki hahmojen suusta tuleva kuulostaakin enemmän kömpelösti luetulta tekstiltä kuin sujuvalta ja spontaanilta puheelta. Alkuperäistekstin tiivistäminen ja aikaan sekä paikkaan sovittaminen olisi todellakin tehnyt poikaa.

Akira Kurosawan näkemys Dostojevskin Idiootista on tappavan tylsää dialogihöysteistä pompöösiä sahajauhomössöä ja tekijänsä jääräpäinen virhelaskelma, jonka ainut pelastava tekijä on sen komea visuaalinen anti maailman ja ihmisten turmeltuneisuutta ja kirjaimellista kylmyyttä kuvastavine lavastuksineen, puvustuksineen ja kuvauksineen. Kunpa vain käsikirjoitus olisi yhtä tasokasta jälkeä ja Idiootti voisi hyvinkin olla ikimuistoinen klassikko. Tällaisenaan elokuva ei tee kunniaa sen enempää Dostojevskille kuin Kurosawallekaan.



Arvio: 2.5/5



HAKUCHI, 1951 Japani
Tuotanto: Takashi Koide
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Fjodor Dostojevski, Akira Kurosawa, Eijirô Hisaita
Näyttelijät: Chieko Higashiyama, Eijirô Yanagi, Kokuten Kôdô, Masayuki Mori, Minoru Chiaki, Noriko Sengoku, Setsuko Hara, Takashi Shimura, Toshirô Mifune, Yoshiko Kuga