Polkupyörävaras on yksi niistä harvoista ja valituista virallisesti maailman parhaimmista elokuvista, joka on löytynyt aina ja kaikista mahdollisista alan listauksista kärkipäästä jo viimeiset kuusikymmentä vuotta. Ilmestyessään se ei ollut yhtä korkeassa arvossa kotimaassaan, jossa suunnilleen kaikki vihasivat sitä. Polkupyörävarasta syytettiin paitsi turhan sentimentaaliseksi teokseksi myös muiden neorealististen elokuvien tavoin liian negatiivisen kuvan antamisesta kotimaastaan. Italian ulkopuolella teos otettiin välittömästi vastaan ylistyssanoin ja se on nauttinut alusta asti kriitikoiden sekä elokuva-alan ihmisten suosiosta.
Elokuvan tarina on varsin yksinkertainen: Polkupyörävaras kertoo Antonio Riccistä (Lamberto Maggiorani), työttömästä perheellisestä miehestä, joka saa töitä julisteiden liimaajana. Työssään mies tarvitsee polkupyörää, mutta miesparan munamankeli varastetaan ja Antonio lähtee poikansa Brunon (Enzo Staiola) kanssa sitä etsimään.
Luonnollisesti Polkupyörävaras on paljon enemmän kuin pelkkä tarina varastetusta polkupyörästä. Kyse on ennen kaikkea tarina isän ja pojan suhteesta sekä lähentymisestä epätoivoisen pyöräjahdin keskellä työttömyyden ja yleisen puutteen riivaamassa sodan jälkeisessä Roomassa. Polkupyörä itsessään on tässä elokuvassa mitä klassisin MacGuffin; tarinan henkilöille tärkeä esine, joka on juonen keskiössä ja pitää sen liikkeessä vaikkei sitä nähdäkään alun muutamaa minuuttia enempää. Roomassa on polkupyöriä kuin kärpäsiä, lähes jokaisessa kohtauksessa niitä suorastaan vilisee eikä oikeastaan yhden katoamisella ole merkitystä muille kuin tarinan päähenkilölle, joita aitoon neorealistiseen tyyliin amatöörinäyttelijät luontevasti esittävät.
Parhaimpien De Sican elokuvien tavoin myös Polkupyörävaras pääsee erinomaisesti tarinan henkilöiden pään sisään ja parhaimmillaan Antonion epätoivo on lähes käsin kosketeltavaa. Vaikka Antonio epäonnesta kärsiikin ja joutuu sietämään muiden ihmisten pilkkaa, on katsojan myötätunto aina miehellä, jonka katsoja tietää olevan oikeassa. Viimeisen kolmanneksen aikana, kun Antonio lopulta yhyttää varkaan voi tarkkasilmäinen katsoja huomata alkupäästä tutun polkupyöräkauppiaan Antonion ympäröivästä väkijoukosta. Polkupyörän lopullinen kohtalo selviää katsojalle, muttei koskaan Antoniolle. Hyvin apeatunnelmaiseen elokuvaan on viisaasti ymmärretty lisätä kevyempiä kohtia keskivaiheille, eikä koko puolitoistatuntinen ole vain hengästyttävää epätoivoa. Hieno ratkaisu voimistaa synkempiä kohtauksia entisestään.
Jokaisella suurella elokuvaohjaajalla on vähintään yksi teos, josta heidät muistetaan ja jossa kaikki mahdollinen on ihmeellisellä tavalla loksahtanut kohdilleen viimeistä palasta myöten. Vittorio De Sicalle tämä on se yksi teos, hieno Umberto D. sekä Milanon ihme pääsevät hyvin lähelle, mutta jotain taikaa niistäkin uupuu mitä tässä teoksessa on. Polkupyörävarkaasta en yksinkertaisesti löydä mitään moitteen aihetta. Kyseessä taitaa vieläpä olla ainut leffa, jota katsoessa olen aidosti ihmetellyt ajan poikkeuksellisen nopeaa kulumista, vähän samaan tapaan kuin hyvää kirjaa lukiessa. Polkupyörävaras on täydellinen elokuva ainakin omaan makuuni. Yksi parhaista.
Arvio: 5/5
LADRI
DI BICICLETA, 1948 Italia
Tuotanto: Vittorio
De Sica
Ohjaus: Vittorio
De Sica
Käsikirjoitus: Adolfo
Franci, Cesare Zavattini, Luigi Bartoli, Oreste
Biancoli, Vittorio De Sica
Näyttelijät: Enzo
Staiola, Lamberto Maggiorani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.