Yazujiro Ozu jos kuka tunnettiin miehenä, joka mielellään kierrätti vanhaa rekvisiittaa ja vanhoja näyttelijöitään elokuvasta toiseen pitkin vuosikymmeniä kestäneen uransa. Joku minua viisaampi on laskenut, että pelkästään samoja teeastiastoja, kuppeja ja lavasteiden lankunpätkiä mies on käyttänyt yli kahdessakymmenessä teoksessaan - ja sekin lienee alakanttiin.
Ohjaajan tavoille sopivasti myös itse tarina on käytännössä kierrätystä kaikista miehen edellisellä vuosikymmenillä ohjaamista nuorison aviopuuhia käsittelevistä teosista, erityisesti Päiväntasaajan kukasta sekä Myöhäisestä keväästä. Tälläkin kertaa Chishu Ryun, Ozun vakionäyttelijän jo mykän elokuvan ajalta esittämä vanha leskeksi jäänyt isäukko ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja pyrkii turvaamaan luonaan asuvan aikuisen tyttärensä tulevaisuuden saattamalla tämän hyviin naimisiin.
Syksyisen iltapäivän pystyy karkeasti jakamaan kahteen osaan: alun harmaaseen ja viralliseen sekä lopun värikkääseen ja intiimiin. Tämä elokuva alkaa hyvin hitaasti, paljastaen ensin päähenkilöiden harmaan tylsää julkisivua ja hivuttautuen pikkuhiljaa sisään perheen värikkääseen elämään. Näin siis elokuvan värien käyttö ihan kirjaimellisestikin menee. Alun mälsän harmauden ei toisin sanoen kannata antaa karkottaa pois tämän ääreltä, sillä sitä kestää vain rajoitetun ajan.
Kuvausmielessä Syksyinen iltapäivä on tyyliltään puhtainta mahdollista Ozua ja täysin itsestäänselvää kauraa miehen elokuvia nähneille. Jokainen kuva koko elokuvassa on niin äärimmilleen hiottu ja täydellinen kuin mahdollista. Moni kohtaus on ozumaiseen tyyliin kuvattu muutaman metrin etäisyydeltä ja pienen pallin päältä tai tatamilta, yleensä pienessä kulmassa. Yleensä henkilöiden ja kameran väliin on asetettu esineitä vielä entisestään tehostamaan syvyysvaikutelmaan. Henkilöt puhuvat aina suoraan kameraan ja yleisölle; tarinan yksittäiset tapahtumat ja kuvat toistuvat elokuvan aikana jatkuvasti antaen kokonaisuudelle merkityksellisyyden tunnun. Täydellisyyttä.
Jos on kuvaus täydellisintä mahdollista Ozua, niin sitä on myös itse tarina ja sen sentimentaalisuutta ja melankolista fatalismia yhdistelevä yleistunnelma. Erona Myöhäiseen kevääseen tämän tarina sijoittuu jo huomattavasti länsimaisempaan 60-luvun Japaniin, jossa uudet omituiset tavat ovat jo vakiintuneet ja syrjäyttäneet vanhojen hyvien aikojen moraalin ja maailmankuvan. Vanhan maailman katoaminen näkyy kaikkialla: tienvarret ovat jo täynnä englanninkielisiä kylttejä ja tienviittoja, kapakassa on japanilaisten pullojen vierellä ulkomaista viinaa ja nuorisokin käyttää ihmeellistä vieraskielistä slangia. Vanhojen ukkojen kohtalona on istua keskenään kapakassa, muistella armeijavuosiaan ja laulaa keskenään vanhoja sotilaslauluja kauan sitten kadonneelta aikakaudelta.
Yasujiro Ozun pitkän ja hedelmällisen uran haikeaksi joutsenlauluksi jäänyt Syksyinen iltapäivä on tyylipuhdas nerokkaan ohjaajansa elokuva ja haikea kunnianosoitus maailmalle ja ihmisille, joita ei meidän aikanamme enää ole laisinkaan olemassa. Kun mielellään voisikin tätä elokuvaa lähteä suosittelemaan, mutta tällä kertaa täytyy kuitenkin myöntää ettei näin pitkä ja hidas draama todennäköisesti sovi helpolla kenellekään muille kuin Ozun tyyliin jo ennestään tottuneille. Ensimmäiseksi Ozuksi tätä ei kaiketi voi ihan helpolla suositella, mutta kokeneemmille ozumaanikoille tämä on pakollista katseltavaa.
Tästä muuten pystyy bongaamaan yhdestä kohtaa Masaki Kobayashin Harakirin julisteenkin. Kyseinen klassikko ilmestyi samana vuonna tämän kanssa.
Arvio: 5/5
SANMA NO AJI, 1962 Japani
Tuotanto: Shizuo Yamanouchi
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Kogo Noda, Yasujiro Ozu
Näyttelijät: Chishû Ryû, Keiji Sada, Shima Iwashita, Shinichirô Mikami
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.