Under the Flag of the Rising Sun (1972)

"I ate a man ... a man. But the world didn't change."

Huomasin äskettäin erään hauskan jutun. Kotva sitten tulin nimittäin vahingossa laskeskelleeksi ahmineeni vuosien varrella melkoisen pitkän rivin Kinji Fukasakun tuotantoa niin hyvässä kuin pahassakin mitenkään asiaa erikseen miettimättä tai sunnittelematta. Ilmeisesti miehen ohjaustyylissä sekä suosikkigenreissä on jotain kovin paljon itseeni vetoavaa ja tarjonta muutenkin monenkirjavaa, mutta tuntuupa tieni alitajuisestikin johtavan takaisin maestron töiden pariin yhä uudestaan. Mitenkään erikseen ohjaajaa tarkistamatta osui käteeni myös Under the Flag of the Rising Sun, joka tavataan joissain yhteyksissä laskea myös nousevan auringon maan kautta aikain parhaiden sotaleffojen joukkoon. Kuin sattumalta Fukasaku oli pirullisen kova tekijämies myös kyseisen genren parissa.

Under the Flag of the Rising Sunin juoni saattaa kuulostaa hyvin tutulta, mutta kerron pian miksi. Tarinan päähenkilö on sotaleskeksi jäänyt nainen, jonka miehestä tiedetään vain tämän tulleen sodan lopulla teloitetuksi kenttäoikeudessa ja tämän puille paljaille ajautuneen perheen jääneen siksi myöhemmin vaille yhteiskunnan tukea. Puhdistaakseen miehensä maineen vanha leskinainen päättää haastatella yksitellen tämän yhä eläviä asetovereita saadakseen selville, mitä tuona kohtalokkaana päivänä todellisuudessa tapahtui.

Jos juoni tosiaan kuulosti kovin nähdyltä, niin ydinhän on siis selvästi lainattu Citizen Kanesta ja Rashomonista. Tämän lisäksi Fukasakun sotarainasta on olemassa myös yksi 90-lopulla tehty löyhä amerikkalainen klooni, jossa muistaakseni selviteltiin amerikkalaisen naissotilaan traagista kohtaloa. Kyseessä ei muistaakseni ollut kovinkaan hääppöinen esitys, enkä varsinaisesti millään saakaan enää palautettua tuon kyseisen leffan nimeä mieleeni. Mutta väliäkös hällä, sillä Fukasakun sotadraama on paljastavuudessaan ja vihaisuudessaan sellaista materiaalia, ettei Hollywood melkoisella varmuudella kykene vastaavaa koskaan tuottamaankaan, ainoastaan laimennettuja ja viihteellistettyjä kevytversioita.

Mitä ilmeisimmin sotavuosien hypermilitaristinen kulttuuripolitiikka on toiminut Japanissa Neuvostoliiton Stalinin ajan kaltaisena katalyyttinä riisua myöhempinä vuosina sota kaikesta loistosta ja sankaruudesta yhä rankemmilla ja likaisemmilla kuvauksilla aiheestaan. Tässä mielessä Under the Flag of the Rising Sun lienee kansainvälisestikin niitä kaikkein kovimpia lajissaan, sillä Fukasaku ei tavoilleen uskollisesti säästele tai kaunistele sodanvastaista auktoriteettivihaista sanomaansa tippaakaan, vaan iskee nyrkkinsä voimalla katsojan takaraivosta läpi näyttämällä suuren isänmaallisen sodan silkkana selviytymispelinä, jossa perinteisellä hyvällä ja pahalla ei yksinkertaisesti ole enää edes väliä ja jossa ihmisen sekä villieläimen välinen erokin on enää vain nimellistä laatua.

Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa löytyy aivan alusta, jossa ohjaaja kiusoittelee katsojaa kuvaamalla leskinaisen miesvainajan kunniakkaana ja sankarillisena sotilaana, joka kuoli isänmaansa puolesta taistellen. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta: Fukasakun sodassa ei ole partiopoikamaisia sankareita ja ilkeitä roistoja, vaan silkka hengissä selviäminen asettaa miesten eteen lukuisia äärimmäisiä moraalisia ongelmia. Eräässä kohtauksessa sotilas kieltäytyy noudattamasta esimiehensä käskyä, sillä noudattaminen johtaisi tämän tovereiden varmaan kuolemaan. Myöhemmin sotilaat kuitenkin päätyvät ryöväämään ja tappamaan siviilejä, surmaamaan omiaan sekä harrastamaan kannibalismia selvitäkseen. Kaikki hyvä ja paha Fukasakun sodassa tähtääkin vain tähän yhteen ja ainoaan päämäärään.

Pelkkä moraalinen ulottuvuus Fukasakun sotaklassikossa on uskomattoman rikas, eikä ohjaaja itsekään sorru suotta moralisoimaan tai tarjoamaan helppoja ratkaisuja. Tavallaan tätä voikin tarkastella jonkinlaisena löyhänä henkisenä sisarteoksena Fukasakun viimeiseksi jääneelle Battle Royalelle, joka luonnollisesti käsittelee monia tässäkin nähtäviä teemoja. Ihminen ja moraali äärimmäisessä selviytymispelissä on tosin vain yksi Under the Flag of the Rising Sunin monista kasvoista sodan raaistavan vaikutuksen lisäksi. Fukasakun keskeinen sanoma tuntuukin olleen, että näennäisestä rauhasta huolimatta sodan arvet repivät yhä sen kokeneen kansan elämää poliitikkojen, keisarin ja muiden sotaan syyllisten tahojen tyhjistä rituaaleista ja juhlapuheista huolimatta.

Edelliseen liittyy myös henkilökohtainen suosikkileikkaukseni Fukasakun teoksessa. Kyseisessä kohtauksessa nähdään ensin flashbackissä palaneita ja kouristelevia ruumiita, mistä leikataan nykyaikaan, jossa ikääntynyt sotilas seisoo keskellä suurta romu- ja jätevuorta. Vaikka sota onkin ohi, seuraa sen järkyttämän ihmismielen helvetti hautaan asti. Fukasakun vesikauhuisen raivokkaan sotaeepoksen maine onkin varsin helppo ymmärtää, sillä kyseessä on ehdottomasti timanttisempaa ja karumpaa laitaa genressään edustava pitkän linjan laatuteos tekomaasta riippumatta. Jos en tietäisi valmiiksi paria vieläkin kovemman luokan japanilaista sotatimangia, tämä voisi hyvinkin olla nipponin parhaita ja kouraisevimpia sotakuvauksia koskaan.


Arvio: 5/5


GUNKI HATAMEKU MOTONI, 1972 Japani
Ohjaus: Kinji Fukasaku
Käsikirjoitus: Kaneto Shindô, Kinji Fukasaku, Norio Osada, Shoji Yuki
Näyttelijät: Isao Natsuyagi, Kanemon Nakamura, Noboru Mitani, Sachiko Hidari, Sanae Nakahara, Shinjiro Ebara, Taketoshi Naitô, Tetsuro Tamba, Yumiko Fujita