Taru sormusten herrasta (1978)

Ralph Bakshin päästyä fantasiaelokuvien makuun kohtalaiseksi menestykseksi osoittautuneen Taikureiden myötä ja sen pohjalta suunnitellun trilogian tultua tyrmätyksi tämä päätti suunnata katseensa United Artistsin ja Taru sormusten herrasta -klassikon suuntaan. UA oli hankkinyt Tolkienin teoksen oikeudet jo 60-luvulla ja mahdottomaksi kuvattua käsikirjoitustyötä oli palloteltu vuosikausia Stanley Kubrickin ja John Boormanin välillä tuloksetta. Loppujen lopuksi alkuperäisteoksesta lähes tunnistamattomaksi muuntunut valtava nivaska päätyikin Bakshin itsensä kautta suoraan lähimpään jäteastiaan ja käsikirjoitusprosessi aloitettiin alusta, mutta tällä kertaa tavoitteena säilyttää alkuperäisen trilogian henki ja keskeinen tarina. Maestro myös tiesi mitä teki, olihan tämä itsekin kyseisen opuksen ihailijoita.

Chris Conklingin ja Peter S. Beaglen käsikirjoitukselle onkin jo näin aluksi annettava täydet pisteet ja papukaijamerkki. Tuntuu yhä täysin uskomattomalta, että kukaan kuolevainen on kyennyt tiivistämään tällaiseen puolitoistatuntiseen filmatisointiin useamman osan tiiliskivitrilogiasta menettämättä varsinaisesti mitään kovin olennaista itse kertomuksen ytimestä, jopa dialogi perustuu lähes sellaisenaan suoraan Tolkienin itsensä kirjoittamaan tekstiin ilman turhia muutoksia. Vannoutuneimmat Tolkien-puristit todennäköisesti itkevät verta tätä katsoessaan, mutta aiemmin mainitut käsikirjoitusongelmat tuntien asiain laita voisi oikeasti olla tuhat kertaa huonomminkin.

Taru sormusten herrasta on viimeisen parinkymmenen vuoden ajan suollettu sellaisella antaumuksella kaikille aisteille joka halvatun tuutista etten katso enää ollenkaan tarpeelliseksi nähdä vaivaa referoidakseni kyseisen fantasiaklassikon tarinaa. Bakshin filmatisointi kuitenkin kattaa siis Sormuksen ritarit ja Kaksi tornia päättyen Helmin syvänteen taisteluun ilman sekunninkaan vertaa turhaa filleriä. Kuninkaan paluu ei realisoitunut koskaan Bakshin käsissä, sillä levittäjän näkökulmasta ensimmäinen osa ei menestyksestään huolimatta tuottanut tarpeeksi toista samanlaista varten. Kaksiosaiseksi supistunut trilogia kuitenkin sai myöhemmin epävirallisen päätöksensä Rankin-Bassin The Return of the Kingin muodossa.

Kaikkein huomionarvoisinta ja samalla kiistanalaisinta Bakshin tiimin tuottamassa Taru sormusten herrasta -leffassa on sen animointityyli, joka jatkaa edelleen Taikureissa aloitettuja rotoskooppauskokeiluja, mutta tällä kertaa arkistomateriaalin sekä Eisenstein-leffojen lisäksi käytännössä kaikki hahmot ovat todellisuudessa oikeita näyttelijöitä, joiden päälle on mallin sijaan vain menty piirtämään ja maalaamaan. Parhaimmillaan tällä tyylillä on onnistuttu luomaan hyvinkin luonnolliselta vaikuttavaa elehdintää, mutta pahimmillaan jälki näyttää yksinkertaisesti pahuksen tökeröltä. Bakshi on jälkikäteen itsekin todennut hintalappua roimasti leikanneen metodinsa olleen virhe, joten en ole kritiikkini kanssa yksin. Kuvankauniit taustamaalaukset vain korostavat yllä mainittuja ongelmia animaation suhteen.

Tämäkään ei tosin tarkoita, että kyseessä olisi täysin kelvoton tai epäonnistunut teos, sillä Bakshin filmatisoinnissa on paljon todella kiitosta ansaitsevia mielenkiintoisia ja onnistuneita puolia, kuten nätti prologi, jossa tarina pohjustetaan tyylikkäänä siluettina paljastamatta tyhmästi elämää suuremman Sauronin ulkomuotoa sen Peter Jacksonin version tapaan. Katsojan mielikuvituksen varaan jätetty kaikkialle näkevä ja kaikkialla läsnä oleva mystinen paha on koska tahansa kirjaimellisesti määriteltyä hahmoa vaikuttavampi ja saa itse tarinan tuntumaan huomattavasti uhkaavammalta, tässä tapauksessa myös jännittävämmältä.

Viimeisenä muttei laisinkaan vähäisimpänä lienee syytä päästää näppäimistä muutama sananen ääninäyttelyn ja soundtrackin tasosta. Tiettävästi Bakshi halusi elokuvaansa alunperin Led Zeppelinin musiikkia, mutta joutuikin tuottajan vastustuksesta tyytymään Leonard Rosenmanin perinteisempään klassiseen tyyliin, joka taitaakin olla kaikessa kaavamaisuudessaankin kahdesta se osuvampi valinta tällaiseen eeppiseen fantasiarainaan. Ääninäyttelijät taas ovat rooleissaan enimmäkseen oikein hyviä, tällä kertaa turha improvisaatio on luonnollisesti jouduttu jättämään pois ja teksti on jo siksi himpun verran helpommin seurattavissa kuin ohjaajan muutamissa edellisissä. Näyttelijöistä erityisesti valokeilaan täytyy nostaa nyt jo edesmennyt John Hurt, joka omasta mielestäni istuu karheine äänineen Aragornin rooliin koska tahansa Viggo Mortensenia paremmin.

Aina tästä leffasta puhuttaessa törmää tylyyn toteamukseen, miten ne Peter Jacksonin uudella vuosituhannella ohjaamat Tolkien-filmatisoinnit ovat koska tahansa parempia kuin Bakshin kökköversio, mutta itse en pidä kahden vertailua ollenkaan mielekkäänä, olihan Peter Jacksonilla käytettävissään monisatakertainen budjetti ja koko joukko maailman huippuammattilaisia Bakshin version liikkuessa tuotantoarvojensa suhteen parhaimmillaankin lähinnä niiden Jacksonin vanhojen omakustannehupailujen tasolla. Sopivampi vertailukohde Bakshin Sormusten herralle voisi olla Rankin-Bass -leffojen ohella vaikkapa kotimainen Hobitit, joka sekin on omaan makuuni kohtalaisen hyvää tekoa vaikka taitaa hävitä silkassa budjetin koossa jopa tälle Bakshin näkemykselle. Harvoinpa leffojen laatu kuitenkaan pelkästä rahasta kiinni onkaan. Onneksi.


Arvio: 4/5


THE LORD OF THE RINGS, 1978 USA
Ohjaus: Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Chris Conkling, J.R.R. Tolkien, Peter S. Beagle
Näyttelijät: Christopher Guard, John Hurt, Michael Scholes, Simon Chandler, William Squire