Peili (1975)

Jos voi oikeasti sanoa joskus pelänneensä tai epäröineensä arvostella jotain yksittäistä leffaa, niin Andrei Tarkovskin Peili taitaa itselleni olla juurikin sellainen poikkeuksellinen tapaus. Mestarin päätyöhän on tunnetusti jakanut voimakkaasti mielipiteitä jo ilmestymisestään lähtien, joten kirjoittipa tästä jotenkin erityisen positiivisen tai negatiivisen arvostelun, tulee lopputulema olemaan aina jonkin mielestä täysin väärin ja itkupotkuraivaria seuraa. Toisaalta Peili kuuluu myös nykyisin kanonisoituihin kaikkien aikojen parhaisiin yksittäisiin elokuviin maailmassa, joten Tarvkovskin tekniikan turhantarkka puiminenkaan ei täysin perinteisin menetelmin onnistu. Tästä taitaakin toisin sanoen tulla harvinaisen mälsä ja pinnallinen sepustus.

Perinteiseen tekijänsä tyyliin Peililläkin oli muinoin hyvin pitkä ja kivikkoinen tuotantohistoria takanaan. Alkuperäinen idea käsillä olevaan teokseen tuli Tarkovskin muinoin toistuvasti näkemästä unesta, jossa tämä palasi vanhalle synnyintorpalleen maaseudulle, mistä yhdessä lapsuusmuistojen ohella syntyi ajatus kyseisten teemojen ympärillä pyörivästä yksinkertaisesta tarinasta. Kirjallisessa muodossa julkaistu lyhyt kertomus herätti lopulta ohjaaja Grigori Tšuhrain kiinnostuksen, ja tämä kannustikin Tarkovskia muokkaamaan sen pohjalta kokonaista käsikirjoitusta. Ensimmäinen vedos näkikin lopulta päivänvalon vuoden 1968 tienoilla, tullen kuitenkin hankalan luonteensa vuoksi hyväksytyksi vasta viisi vuotta myöhemmin. Teksti kuitenkin muuttui vielä radikaalisti ennen varsinaisen tuotannon alkamistakaan, sittenkin kaikki mahdollinen pantiin moneen kertaan uusiksi vielä kuvatessakin.

Kiinnostavana detaljina Peilin prologi kuvaa änkyttävää miestä, joka oppii puhumaan hypnoosin avulla. Kohtauksen ironia piilee siinä, että kyseessä on sijoituksestaan huolimatta todellisuudessa yksi viimeisistä tätä leffaa varten kuvatuista otoksista. Kohtaus kertoo samalla vertauskuvallisessa mielessä ohjaajan itsensä kyenneen viimein sanomaan sanottavansa haluamallaan tavalla.

Peiliä on toisinaan luonnehdittu kovin enigmaattiseksi ja vaikeaselkoiseksi tapaukseksi, mikä toisaalta kuvastaakin Tarkovskin taideteoksen sisältöä ja kerrontaa varsin osuvaan sävyyn. Kyseessä nimittäin on jälleen mystiikkaan taipuvaisen tekijänsä unta, näkyjä ja muistojen pohjalta kirjoitettua draamaa tajunnanvirtamaisesti sekoittava epälineaarinen omaelämänkerrallinen tilitys. Selkeää ja yhtäjaksoista punaista lankaa tästä lienee perinteisessä mielessä kovin vaikea löytää, mutta mitenkään sattumanvarainen teos Peili ei kuitenkaan ole, tiettyjen syy-yhteyksien havainnointi vain vaatii huomattavaa tarkkaavaisuutta ja todella nopeita hoksottimia. Ohjaajahan tunnetusti sanoutui taiteessaan irti perinteisestä logiikasta ja pyrki henkilökohtaisempaan otteeseen panostamalla teostensa raskaaseen tulkinnanvaraisuuteen ja symbolisuuteen.

Tarkovskin löyhä elämäntarina on jaettu useisiin eri aikatasoihin, kuten ohjaajan itsensä sotavuosien isättömään lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja avioeroon ensimmäisestä vaimostaan. Eri aikatasot, unet ja harhat on päällisin puolin eroteltu keskenään toisistaan kuvaamalla osa väreissä, osa mustavalkoisena ja osa seepianvärisenä. Teknisten ja taloudellisten rajoitteiden vuoksi näitä jouduttiin käyttämään myös sekaisin, joten eri osasten erottaminen toisistaan voi olla jo siksi melkoisen haasteellista. Pienenä lisähaasteena unikohtausten näkijät ja muistelijat eivät aina ole selviä vaan jäävät tarkoituksella avoimeksi mysteeriksi. Tarkovskin itsensä mukaan suurin osa elokuvan tapahtumista perustuu kuitenkin muunnelluista nimistä huolimatta aitoihin sattumuksiin, pojan äiti muistuttaa Tarkovskin itsensä äitiä ja näiden pieni hirsimökkikin pitäisi sijaita aidolla paikallaan.

Mitä taas tulee jo aiemmista mestarin töistä tuttuihin "tarkovskismeihin", on kyseessä todennäköisesti rikkain ja sisällökkäin kaikista tekijänsä pitkistä ohjaustöistä. Yhtenä toistuvana teemana on luonnollisesti peilikuva, joka tunnetusti symboloi sielua - tästä tulee myös leffan itsensä nimi. Muita toistuva teemoja ovat vesi ja tuli, jotka yhdistyvät erityisen nerokkaasti kohtauksessa, jossa nähdään kaukaisuudessa palava talo sekä kameran etualalla näkyvältä katolta pisaroivaa vettä. Muista tutuista teemoista mainittakoon taide itse, joka realisoituu erityisesti tiuhaan kuultavan klassisen musiikin, muutamissa kohtauksissa nähtävän renessanssitaiteen ja kertomusta kommentoivien Tarkovskin isän kirjoittamien runojen muodossa.

Peilin lopullinen sanoma jäänee kuitenkin katsojan itsensä henkilökohtaisen tulkinnan varaan, mikä todennäköisesti yksinään jo riittää karkottamaan useimmat viihteellisempään ja valmiiksi asti pureskeltuun elokuvataiteeseen tottuneet. Näin ollen en ihmettele ollenkaan, vaikka tekijänsä omaelämänkerralliselle taideleffallekin löytyisi maailmasta vannoutuneet vihaajansa. Itselleni tämä oli peräti toinen kerta Tarkovskin magnum opuksen parissa, ja huomasin ohjaajan elämään ja tyyliin paremmin perehtyneenä saavani tästä valovuosia enemmän irti kuin ensimmäisellä yrittämällä ns. kuiviltaan. Tällaisesta todella raskaan sarjan taidehifistelyn nauttimiseksi pieni alustava tutkimustyö lieneekin vain enemmän kuin suositeltavaa.

Mutta riittää jo hölmön hölinä ja saidan saivartelu. Peili saattaa hyvinkin olla parasta, mitä Andrei Tarkovski on koskaan urallaan tuottanut sekä huikeimpia koskaan tehtyjä neuvostoliittolaisia elokuvia, jos ei nyt vallan objektiivisesti niin subjektiivisessa mielessä sittenkin. Toisin sanoen henkilökohtaisiin suosikkileffoihin lukeutuu tämä.


Arvio: 5/5


ZERKALO, 1975 Neuvostoliitto
Ohjaus: Andrei Tarkovski
Käsikirjoitus: Aleksandr Mišarin, Andrei Tarkovski
Näyttelijät: Alla Demidova, Anatoli Solonitsyn, Arseni Tarkovski, Ignat Daniltsev, Larisa Tarkovskaja, Margarita Terehova, Oleg Jankovski