Onward (2020)

Jostain itselleni tuntemattomasta syystä en vielä ollut saanut aikaiseksi puuhattua arvostelua Onwardista, tuosta Disney-Pixarin uusimmasta tuotoksesta. Miksi? En osaa oikein itsekään sanoa, ehkä aika ei vain ole ollut otollinen ja mieli tarpeeksi virkeä moisille elämän pienille iloille. Teatterikierroksellaan Onward ottikin rumasti takkiin, mikä todennäköisesti meneekin enemmän tai vähemmän juuri valloillaan olevan taudin piikkiin, vaikka todellisuudessa elokuvan kompurointi alkoikin jo viikkokausia ennen karanteenien alkuakaan. Voin kuitenkin spoilata itseäni jo tässä vaiheessa sen verran, ettei miinusmerkkinen rahavirta suinkaan tässä tapauksessa kerro itse teoksen täydellisestä toivottomuudesta.

Kuten valpas katsoja on jo ehkä trailereistakin saanut vihiä, liikutaan Onwardissa Brightin viitoittamalla tiellä urbaaniin amerikkalaiseen suurkaupunkiin sijoitetun fantasiamaailman hengessä. Taikuus on jo muinoin hylätty vinkeän ja käytännöllisemmän teknologian tieltä, ja nykyisin kaikki satumaan perinteiset pikku otukset asustelevat omaamme erehdyttävästi muistuttavassa universumissa. Brightista poiketen tällä kertaa ei kuitenkaan puhuta vaihtoehtoisesta historiankulusta, joten sen pahimmat kompastuskivet on osattu jo kättelyssä kiertää kaukaa. Olemme siis oikeilla teillä ainakin paperilla, vaikka konsepti edelleen suhteellisen laimea onkin: kuvittele Monsterit Oy, mutta värikkäiden ja hauskojen uniikkien monsterien sijaan tyypillisillä fantasiahahmoilla, kuten haltijoilla, kentaureilla ja vastaavilla kansoitettuna.

Varsinainen tarina kertoo kahdesta haltijapojasta, jotka ovat isänsä irtopuolikkaan kanssa matkalla etsimään mystistä jalokiveä, jolla saataisiin taiottua myös se toinen puolikas takaisin elävien kirjoihin ainakin hetkellisesti. Toisin sanoen kyseessä on jälleen tuttu buddy-kuvio, jossa kaksi erilaista hahmoa oppivat tuntemaan toisensa ja käyvät läpi ne kaikista viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tehdyistä Disney-leffoista tutut kuviot lähes matemaattisella tarkkuudella, kohtaavat koko joukon Indiana Jones -leffoista lainattuja seikkailukohtauksia ja löytävät lopussa klassisen, muiden auttamiseen ja välittämiseen perustuvan taikavoiman, jollaista näkee harva se päivä vaikkapa vanhoissa japanilaisissa roolipeleissä. Todella söpöä!

Heetkinen! Kadonnutta taikaa etsimässä? Ihmeperhe? Hmmmm…

Vitsit sikseen. Vaikka Onwardin meno vähän turhan epäoriginaalilta tuntuukin, on siinä oikeasti paljon nokkeliakin yksityiskohtia, jotka toivat ainakin itselleni hymyn huulille useammankin kerran. Yksi näistä on ehdottomasti ravintolaa pitävä mantikori, joka paljastuu todellisuudessa hurjan menneisyyden omaavaksi soturiksi, joka vain on sattunut jossain vaiheessa elämäänsä vaihtamaan tylsään sisätyöhön kuppaisessa pikaruokalassa. Ehkä koko leffan hauskimmassa yksittäisessä kohtauksessa haltijapojat tekeytyvät isäpuolekseen huijatakseen paikalle osuneita poliiseja. Jos Onward kokonaisuudessaan olisi ollut samaa tasoa, olisin mieluusti antanut sille täydet viisi tähteä.

Mikä tässä sitten vielä mättää? Animaatio ja ääninäyttely etenkin alkuperäisversiossa on juuri tekijöidensä näköistä ja tasoista laatujälkeä, mutta käsikirjoitus tuntui pahimmillaan kuin kouluikäisen harjoitustyönään tekemältä kyhäelmältä erilaisia irtonaisia ideoita sekalaisesta kasasta muita suosittuja alan teoksia. Jo aivan aluksi katsojan eteen esimerkiksi läväistään monta minuuttia pitkä prologi selittämään kaiken turhaan rautalankamaisesti auki sen sijaan, että olisi vain suoraan menty asiaan ja annettu katsojan päätellä sama itse. Onwardin käsis on täynnä vastaavanlaisia pieniä töksähdyksiä, joista näkee, ettei hommaa ole täysin maltettu tällä kertaa miettiä aivan niin loppuun asti kuin olisi voinut tämän tason leffalta odottaa. Käsikirjoitusta onkin ollut kyhäämässä myös ohjaajana kunnostautuva Dan Scanlon, joka on vastuussa myös kaikkien aikojen Pixar-inhokistani Monsterit-yliopistosta.

En malta olla lopuksi mainitsematta Onwardin ympärillä vellonutta naurettavaa ”homokohua”. Tässä yksi enintään minuutin verran ruudulla näkyvä sivuhahmo viittaa dialogissaan parin sanan edestä homouteensa, mitä käytettiin näkyvästi markkinoinnissa osoituksena tekijöiden erityisestä suvaitsevaisuudesta. Pientä vihjausta pitemmälle ei kuitenkaan asiassa taaskaan voitu mennä, sillä pitäähän tämä julkaista myös niissä vähemmän suvaitsevaisissa kehitysmaissa, joissa koko juttu saadaan muutettua jo käännösvaiheessa konservatiivisempaan muotoon. Eli paljon melua tyhjästä – taas!

Onward ei ole mikään kelvoton elokuva, eikä se todellakaan ole mielestäni ansainnut huonoa mainettaan jättimäisenä floppina. Parhaimmillaan tätä voisi kai luonnehtia jonkinlaiseksi keskitason animaatiotuotokseksi, jossa moneen kertaan nähdyistä ideoista koottu käsis ei suoranaisesti täysin toimi tai keksi pyörää uudestaan, mutta jossa on kuitenkin lievästä antiklimaattisuudestaan huolimatta rutkasti sydäntä ja harvinaisen optimistinen sanoma perheen merkityksestä. Jos Toy Story 4 vei oman filosofiansa vähän liian pitkälle, hiihtelee Onward päinvastoin liiankin perinteisillä ja turvallisilla laduilla. Kammottavaan Brightiin verrattuna Onward on mestariteos.


Arvio: 2.5/5


ONWARD, 2020 USA
Ohjaus: Dan Scanlon
Käsikirjoitus: Dan Scanlon, Jason Headley, Keith Bunin
Näyttelijät: Chris Pratt, Julia Louis-Dreyfus, Octavia Spencer, Tom Holland