Bright (2017)

Olisi sitä kai koronakaranteenissa parempaakin tekemistä kuin tosi huonojen leffojen katselu, voisin alkaa opiskella blues-kitaran saloja, urheilla täysillä vaikka joka päivä ja pudottaa elopainoni takaisin inhimillisiin mittoihin, lukea pinoittain nurkissa huhuilevat tiiliskiviromaanit kerralla pois jaloista tai vaikka vihdoin suorittaa rästissä olevat kurssit sikseen… nääs, menköön vielä tämän kerran. Bright nimittäin on sellainen pökäle, että sitä on jo suorastaan ilo vähän suolistaakin kaikkien näiden parempien päälle vähän kuin palan painikkeeksi.

Brightin tarina sijoittuu erehdyttävästi meidän maailmaamme muistuttavaan vaihtoehtotodellisuuteen, jossa ihmiset elävät rintarinnan yhdessä kaikkien Tolkieninsa tuntevien nörttien unelmoimassa urbaanissa fantasiamaailmassa örkkeineen ja haltioineen päivineen. Will Smith esittämä kyttä sai luodin nahkaansa örkkijengin ryöstökeikalla, ja nyt mies vihaa kyseistä rotua kuin Linux-fanipoika Microsoft-käyttäjää. Eikä Will Smith ennakkoluuloissaan yksin olekaan, sillä muinoin örkit taistelivat itsensä mustan ruhtinaan riveissä hyviksiä vastaan suuressa taistelussa, joka koitui kyseisen ilkimyksen turmioksi. Ilkeät örkit siis pettivät mustan ruhtinaan ja liittyivät hyvien puolelle, sillä eihän ne nyt oikeasti mitään pahoja ole.

Puretaanpa alkuasetelmaa ihan vähän tässä kohtaa. Brightia katsoessa tulee jo hyvin nopeasti selväksi, että tässä on lähinnä koetettu ratsastaa Zootropolisn idealla istuttaa fantasiahahmot moderniin suurkaupunkiin ja sanoa jotain positiivista ennakkoluulojen voittamisesta, mutta tässä tapauksessa lopputulos on niin huumoriton ja laimea kuin olla ja voi. Räppäävät ja koripalloa heittelevät örkit esimerkiksi ovat pelkästään tyypillisiä ghettoniggoja peikkomaskit päässä ja haltiat suippokorvaisia hipstereitä. Fantasiajutuista puhutaan, mutta elokuvan kuvaaman maailman tapahtumiin tai historiaan ne eivät näytä vaikuttaneen laisinkaan. Koko fantasiahömppä tuntuukin loppujen lopuksi täysin pinnalliselta, pakotetulta ja päälle liimatulta tempulta ilman mitään sen syvempää substanssia tai luovuutta.

Varsinaisessa tarinassa Will Smithin esittämä kyttä pareineen – kyseessä siis on typerryttävän kliseinen buddy cop -leffa – päätyy suojelemaan mystistä taikasauvaa hallussaan pitävää, ihan aikuisten oikeasti lapselle kirjoitetussa roolissa nähtävän melkein kolmekymppisen näyttelijän tulkitsemaa haltiatyttöä mustan ruhtinaan paluusta haikailevilta terroristeilta. Joka tapauksessa loppu elokuva on tästä eteenpäin kuin suoraan jostain kulahtaneimpia leffakliseitä uusiokäyttävän robotin liukuhihnalta lähtöisin. En voi edes mainita mistä troopeista tai pointeista on kyse, sillä ne ovat oikeasti ensimmäisiä mieleen tulevia juttuja puhuttaessa ”yllättävistä lopputwisteistä”.

Bright on armottoman ruma leffa katsoa ja kuunnella, sen toiminta on uskomattoman kädetöntä jälkeä ja lähtöasetelma yksinään tässä vaiheessa kuoliaaksi asti veivattu jo He-manissä ja Smurffit-leffoissa. Suicide Squadin ohjaajan mestariteoksen ratkaiseva heikkous on kuitenkin #metoo-hihhuloinnin nyt jo armottomasti abortoiman Max ”Johnin poika” Landisin kynäilemä käsikirjoitus, jota näkemyksellinen ohjaaja tiettävästi meni vielä ”korjailemaan” mieleisekseen, eli tässä tapauksessa vielä alkuperäistäkin kömpelömmäksi. Olen jo kitissyt yhtä ja toista koko pinnallisen fantasiamaailman perusongelmista, mutta ohjaaja päätti syventää niitä kaikkia vielä heittämällä sekaan paljon ylimääräisiä populaarikulttuuri- ja historiaviittauksia, jotka saivat vain pohtimaan edellä mainittuja kompastuskiviä entisestäänkin.

Eikä siinä vielä kaikki, samaan hengenvetoon maestro meni nimittäin käpälöimään suotta harvoja Landisin käsikirjoituksen oikeasti toimiviakin kohtia. Eräässä kohtaa sankarit esimerkiksi hengaavat nuoren örkkiteinin kanssa ja myöhemmässä kohtauksessa samaisen teinin piti alkujaan vastaavasti auttaa sankarit pulasta. Lopullisessa versiossa jälkimmäinen poistettiin kokonaan, joten ensimmäiseltäkin putosi samalla pohja täysin. Vastaavia älynväläyksiä on Bright täynnä, mutta oikeasti ammottaviin aukkoihin, kuten ylimääräisiin hahmoihin, kiusallisen paksuun rautalankaan tai henkilöhahmojen olemattomiin tarina-arkkeihin ja motiiveihin ei sitten olekaan viitsitty tehdä tarpeellisia lisäyksiä tai korjauksia. Lopputulos on yksi avuttomimmista, sekavimmista ja ideaköyhimmistä elokuvakäsikirjoituksista, joita olen pitkiin aikoihin päässyt henkilökohtaisesti kokemaan.

En suin surminkaan voi käsittää, mikä ihme taikavoima maailmassa sai Netflixin tarjoamaan sadan miljoonan budjettia tällaisen räiskäleen tuottamiseen. Kuka oikeasti kuvitteli tällaisen roskan toimivan edes kirjoitetussa muodossa? Kriitikot teurastivat tämän töhöilyn alkuunsa jo ilmestyessään, mutta yleisö vaikuttaisi viihtyvän sen parissa – jopa siinä määrin, että kyseessä oli ainakin yhteen aikaan striimauspalvelun katsotuimpiin elokuviin lukeutuva tuotos, on luultavasti sitä edelleenkin. Ehkä Brightilla onkin siis kaikesta moitteesta huolimatta kuitenkin jonkinasteista kalkkuna-arvoa muutamien ihan näppärien maskeerausten ja mukiinmenevien näyttelijäsuoritustenkin lisäksi.

Oli, mitä oli, minä en siitä mitään iloa ainakaan saanut muuten kuin horisemalla omiani tällaisen töhöilytekstin muodossa. Seuraavaksi sitten sitä bluesia.


Arvio: 1/5


BRIGHT, 2017 USA
Ohjaus: David Ayer
Käsikirjoitus: Max Landis
Näyttelijät: Édgar Ramírez, Happy Anderson, Ike Barinholtz, Joel Edgerton, Kenneth Choi, Lucy Fry, Noomi Rapace, Will Smith