Ingmarin pojat (1919)

Ingmarin pojat on vähän sellainen teos jopa mykkäelokuvapiireissä pyörivälle, ettei siitä ainakaan omalla kohdallani juuri osannut sanoa tai odottaa mitään, sillä koko leffasta tuntuu sen helposta saatavuudesta huolimatta löytyvän kovin vähän merkittävää kirjallista dataa tai erillistä taustainfoa. Tiettävästi kyseessä on kuitenkin avausosa kokonaiselle sarjalle Selma Lagerlöfin Jerusalemin pohjalta tehtyjä ruotsalaisia maalaisdraamoja. Vähät uskottavat lähteet tietävät kertovan projektin muinoin epäonnistuneen ja Victor Sjöströmin päättäneen lopulta luopua leikistä kahden pitkän elokuvan jälkeen, mutta tämän kyseisen tuotoksen kohdalla vastaanotto tuntuisi olleen vielä sangen positiivista.

Sjöström vetääkin ässän hihastaan jo aivan alkumetreillä talonpoika Ingmar Ingmarssonin pohdiskellessa itsekseen, mitä isävainaa mahtaisi tuumata, jos poika kiipeäisi tikapuita pitkin taivaaseen. Ajatus on vielä visualisoitu näppärillä ja edelleen yksinkertaisen uskottavilla kuvausnikseillä, jotka lienevät antaneen enemmän kuin vähän virikkeitä Erkki Karun paria vuotta myöhemmin ilmestyneelle Nummisuutareille. Taivaallisessa maalaistorpassa nuorta Ingmaria odottaakin koko joukko parrakkaita Ingmarssonin suvun esi-isiä, joista tämä alkaa kertoa tarinaansa omalle ukkovainaalleen.

Huikeassa prologissa taitaakin olla jo kättelyssä koko ensimmäisen osan pahin yksittäinen kompastuskivi, sillä tämän jälkeen juoni lakastuukin nopeasti varsin tavanomaiseksi draamaksi, jonka kuluessa ei tulla enää näkemään mitään läheskään yhtä hauskaa tai kekseliästä. Ingmarin tarina kertoo tämän morsiameksi pakotetusta nuoresta naisesta, joka lapsensa surmattuaan päätyy vuosikausiksi pakkotyöhön. Katkeruuden ja syyllisyyden välillä painiskeleva nuori isäntä kiipesikin mielessään taivaaseen kysyäkseen isäukoltaan tämän neuvoa piakkoin vapautuvan, syntiseksi ja pahaksi ihmiseksi leimaantuneen emäntänsä suhteen.

Tässä onkin koko jutun juju kauniisti pähkinänkuoressa niin hyvässä kuin pahassakin. Ingmarin pojat on varsin tyypillinen vivahteikas ja oman aikansa mittapuulla edistyksellinen maalaisdraama ilman huikeaa alkuaan kummempaa persoonallisuutta. Monesti tätä katsoessa tuli mieleeni vanhempi kotimainen elokuva, joka onkin tunnetusti saanut huomattavasti vaikutteita Sjöströminkin teoksista, mutta joka tuntuu heikoimmillaankin Ingmarin poikia erottuvammalta ja puhtaasti tekomaansa näköiseltä. Ingmarin pojat taas tuntui kertomukselta, joka universaaliudessaan olisi voitu kuvata lähes missä tahansa muussa pohjoismaassa muutamia jylhiä maisemakuviaan myöden.

Tämä lyhyt happamahko valitusvirsi ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö löytäisi Sjöströmin dramaasta jotain todella hyvääkin. Tarina esimerkiksi on periaatteessa naiiviudessaan todella söötti ja kasvaakin nätisti loppua kohden, löytyypä tästä ihan oikea onnellinen loppukin. Lähes kahden ja puolen tunnin pituudesta huolimatta en henkilökohtaisesti kokenut oloani laisinkaan negatiiviseksi tai tylsistyneeksi. Itselleni jäi kuitenkin mielikuva, että koska kyseessä on vain pieni osa valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta, on eepoksen varsinainen huipentava kliimaksi vasta kaukana tulevaisuudessa, eikä Ingmarin sekä tämän morsiamen kohtalo juuri siksi hetkauttanut kuten ehkä muutoin olisi parhaimmillaan voinut.


Arvio: 4/5


INGMARSSÖNERNA, 1919 Ruotsi
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Selma Lagerlöf, Victor Sjöström
Näyttelijät: Gustav Ranft, Harriet Bosse, Hildur Carlberg, Hjalmar Peters, Svea Peters, Tore Svennberg, Victor Sjöström