Karin Ingmarintytär (1920)

Edellisessä osassa nuoren Ingmarssonin suvun vesa nai pakkotyöstä vapautuneen syntisen vaimonsa ja kaksikko eli onnellisena yhdessä aina emännän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Nykyisin Iso-Ingmar jakaa samaisen asumuksen yhdessä täysikasvuisten lastensa kanssa. Vanhan miehen päivät ovat kuitenkin luetut, ja Ingmarssonin suvun arvokkaan perinnön kohtalona on lopulta päätyä tämän tyttären Karinin haltuun. Mutta Karininkaan elämä ei ole vailla huolta ja murhetta: tämä tuli nuoruudessaan valinneeksi hyvämaineisen miehen sijaan paikallisen kiusankappaleen, josta aikaa myöden kasvaa onnettomuus niin Karinille itselleen, tämän nuoruuden mielitetylle kuin Ingmarssonin talollekin.

Olin Ingmarin poikien jälkeen niin fiiliksissä, että päätinkin katsoa tämän puolta lyhyemmän jatko-osan heti sen jälkilöylyissä. Taisinkin jo edellisen kohdalla harmitella, miten hauskan ja kekseliään alun jälkeen homma taantuikin nopsaan silkaksi perinteiseksi maalaisdraamaksi. Karin Ingmarintyttären kohdalla ei ehkä onneksi nähdä turhia odotuksia asettavaa prologia laisinkaan vaan meno on jo aivan ensimetreiltä lähtien puhdasta itseään, eikä pelkästään ikävässä mielessä. Tietyllä tavalla pidinkin tällä kertaa varsin värikkäästä ja traagisiakin sävyjä saavasta maalaismeiningistä, jossa ei arastella kuvata alkoholismin kaltaisia ihmiselon pimeämpiäkään puolia. Selvästi Victor Sjöström on osannut hyödyntää sävykästä alkuperäistekstiään, vaikka mammuttimaisen eepoksen huipentava kliimaksi siintääkin vielä kaukana horisontissa.

Tällä kertaa huomasin katsoessani yllättäen pahoin pitkästyväni ja hamuavani vähintään puolittaisella väkipakolla jotain ylimääräistä ärsykettä, mikä ei ole koskaan hyvä merkki elokuvaa katsoessa. Varsin pätevästi toteutuksestaan huolimatta Karin Ingmarintyttären tarinasta selvästi puuttuu henkilökohtaisella tasolla koskettavia koukkuja, joten kiinnostuksen herääminen ja erityisesti sen säilyttäminen olivat tällä kertaa kovaakin kovemman työn ja tuskan takana. Olen kuullut monen nauttineen Sjöströmin ohjaustyöstä paljonkin, joten ehkä kuulun vain nirppanokkaiseen vähemmistöön tai sitten Ingmarin poikien katsominen etukäteen asetti riman täysin kohtuuttomiin korkeuksiin, joihin jatko-osan oli käytännössä mahdotonta enää yltää.

Taidan kuitenkin ymmärtää, miksi Sjöström katsoi kahden osan myötä projektinsa epäonnistuneen. Tässä vaiheessa takana onkin jo tuntikausien edestä elokuvaa, eikä itse kirjan osalta olla taidettu päästä vielä puoliväliinkään. Karin ingmarintyttären aikoinaan saama nuiva vastaanotto lienee vielä vakuuttanut ohjaajansa liian perusteellisen filmatisoinnin olleen alunperinkin virhe, ja vaikeasti elokuvaksi muutettavan tekstin kaivanneen enemmän tiivistämistä ja rikkaan alkuperäistekstin muokkaamista soveliaampaan muotoon. Gustaf Molander saattoi Sjöströmin työn myöhemmin loppuun, mutta kyseisten osien vaikean saatavuuden vuoksi en kykene niitä aivan lähiaikoina arvostelemaan.


Arvio: 3/5


KARIN INGMARSDOTTER, 1920 Ruotsi
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Ester Julin, Selma Lagerlöf, Victor Sjöström
Näyttelijät: Bror Berger, Carl Browallius, Emil Fjellström, Harriet Bosse, Josua Bengtson, Nils Aréhn, Tyra Dörum